Kopparö, Tammisaari

 

Saimme kutsun parin päivän mökkivierailulle Tammisaareen. Kopparö on vanhastaan meille tuttu, mutta PRO:n uudet mökit eivät. Viimeksi etsimme lasten kanssa riippusiltaa ja luontopolun alkua, mutta se jäi silloin löytymättä. Saimme käyttöömme mökin parven, jonne pikkukoirat eivät pääse kiipeämään. Joimme tervetulokahvit, Timo oli leiponut marjapiirakan.

Teimme kävelylenkin leirintäalueen ympäri, muutamissa vaunuissa taisi olla talviasukkaitakin. Menimme taas innolla saunaan, sillä aikaa Timo valmisti lohirisottoa. Illalla kaivettiin UNO-kortit esille.

Aamiaisen jälkeen jätimme pienet pusukoirat Eijan hoiviin ja lähdimme kiertämään vajaan kahdeksan kilometrin luontopolun. Riippusilta oli (periaatteessa) suljettu, mutta huoltotöitä tekevä nuorimies antoi meille luvan jatkaa matkaa. Ei siellä sitten muita ollutkaan. Paikoitellen oli vielä kosteaa, mutta kuraiset kohdat pystyi hyvin väistämään kaartamalla polulta metsän puolelle. Reitti oli vaihtelevaa, miellyttävää maastoa, sen varrella on kolme nuotiopaikkaa ja yksi hieno uimaranta. Metsässä kävellessä olisi kuulunut ainoastaan linnunlaulua, mutta Hangossa oli meneillään armeijan ampumaharjoitukset ja vähän väliä kuului papatusta ja kuminaa.

Palasimme mökille, pakkasimme eväät reppuun ja menimme sataman grillikatokseen kahvittelemaan ja grillaamaan makkarat. Pääsimme taas saunaan ja illaksi tein meille kanapataa. Oli oltu niin paljon raittiissa ilmassa, ettei jaksettu kauan valvoa.

Meri-Teijo, Mathildedal

 

Ajelimme kauniissa säässä pikkuteitä pitkin Mathildedaliin. Salon seudulla on paljon vähemmän lunta kuin Vantaalla, pellot olivat jo lähes paljaina. Olimme perillä turhankin ajoissa, mutta saimme siivotun, vapaan mökkimme avaimet heti. Kokilla on pari vapaapäivää; söimme Cittarin salaattiannokset ja illalla saunoimme lempeissä löylyissä. Koronatilanne pahenee edelleen, joten emme voi tällä kerralla kutsua ruoka/saunavieraita. Myöhemmin luin kirjaa, taustalla soi Radio Classic, tuli ihan jouluinen olo…

 

Matilda Talo (ent. työväentalo)

Mathildedal

Yön pakkanen vaihtui aamun lumisateeseen. Lähdimme omille lenkeillemme, minä pysyttelin kylällä ja sen lähettyvillä, jätin pitkospuut ja polut aurinkoisiin, lämpimämpiin päiviin. Metsässä oli hyvä hankikanto, joten suunnan voi valita mihin vain. Kävi mielessä, että lumen alla maatuvat ne tuhannet suppikset, mitä en jouluviikolla ehtinyt kerätä. Hannu haki Ruukin Krouvin take away -pizzat, kaupanpäällisiksi saimme sokerimunkit.

 

Mökkiruokaa (täysjyväpastalla)

Lämpötila nousi, tuuli yltyi ja hankikanto sai mennä. Tein Jeturkastin lenkin tuulen mukaisesti ja löysin sen metsäpolun, mikä oli minulla syksyllä hukassa (kun vaelsin jollain suolla tossut märkinä). Kotona olemme tottuneet ruskeisiin rusakoihin, nyt näin pitkästä aikaa valko-harmaan pupujussin. Mökillä avasin kihlajaispäivän skumpan ja tein sieni-pekonipastaa.

 

Endalin laavu

Matildanjärvi

Taas yöpakkasia. Lähdin kuitenkin katsomaan, voiko pitkospuilla ja poluilla jo kävellä liukastumatta. Alkumatkan kävelin pitkin (autoilta suljettua) huoltotietä, seuraten Tapanin kierrosta. Tänne täytyy tulla syksyllä etsimään uusia sienipaikkoja, tosin vanhoiltakin löytynee runsaasti suppiksia. Huoltotie on raivattu kahden parkkipaikan välille ja niitä pitkin Metsähallituksen porukka käy hoitamassa laavuja ja täydentämässä puuvarastoja (ainakin Endaliin). Poikkesin siitä liukkaalle polulle kohti Endalia. Halkoja oli runsaasti (ei tarvitse kantaa omia), sytykkeitä ja vessapaperia ei lainkaan. Aurinko oli sulattanut ja kuivattanut metsän rinteet ja pitkospuut, joita pitkin jatkoin Teerisaareen. Yksi pariskunta käveli vastaani. Teerisaaressa ei ollut valmiiksi tehtyjä polttopuita, mutta joku oli jättänyt vessapaperia huussiin. Puolakkajärvi ja Matildanjärvi kumisivat kumpikin, jäälle ei ole enää menemistä. Reilun kahden tunnin lenkin jälkeen palasin mökille kuumalle kaakaolle, ruoka olikin salaattia vailla valmiina.

Endalin laavu

Mökkiviikon ainoan kauppapäivän pidimme tiistaina, kun kävimme Perniön K-marketissa hakemassa tuoretta maitoa, leipää ja saunaolutta.

Kävelimme lähes saman lenkin kuin minä edellispäivänä; Hannulle uutta oli huoltotie ja Teerisaari. Pakkasimme reppuun vanhoja sanomalehtiä ja tuohta sytykkeiksi. Ja vessapaperirulla jätettäväksi nuotiopaikan huussiin. Endalin laavulla grillasimme lammasmakkarat nauttien samalla auringonpaisteesta. Oli mahtava retkeilysää – lämpöasteita lähes 10 – ja muitakin patikoijia oli liikkeellä. Illalla tuli ihan kesäinen fiilis, kun löylyjen välissä vilvoittelimme terassilla ja auringonlaskun punertaessa taivaanrannan kuuntelimme lintujen laulua.

Teijon hirsikota (vuokrattavissa)

 

Tänne pääsee bussillakin!
Matildan Kyläpanimo
Mökkiruokaa (täysjyväriisillä)

Vietän mökkiviikoilla lähes arkipäiviimme verrattavaa lomaa; päivittäin ulkoilen 2-3 tuntia ja lenkkeilen 6-10 kilometriä, syön hyvää ruokaa ja iltaisin rauhoitun musiikkia kuunnellen, blogeja selaillen ja tunnin verran (paperi)kirjaa lukien. Silti nukun paremmin kuin kotona. Keksin tälle ainoastaan yhden syyn; saunomme joka ilta.

Ilmeisesti yöllä oli ollut pakkasta (vaikkei mittari sitä näyttänytkään), sillä lenkkipolut olivat osittain jäässä. Metsään päästyäni joutsenpari lensi ylitseni, poikapari käveli vastaani. Mökkinaapurit olivat pyllyt pystyssä suolla syömässä karpaloita. Liukkailla poluilla ja kapeilla pitkospuilla voi hyvin kehittää tasapainoaistiaan. Kävelin Teerisaareen, jonne joku oli kantanut uusia halkoja. Uteliaisuuteni houkutteli minut Teerisaaresta pois suuntaavalle retkeilyreitille, jota en ole koskaan kävellyt. Epäilin sen olevan liian lyhyt (minulle), mutta pitkospuiden jälkeen reitti jatkui kallion ylitse polulle, joka päätyi metsätielle. Kuljin sitä niin pitkään, että epäilin jälleen kerran eksyneeni pois reitiltä (varsinkin kun reittimerkit puuttuivat), mutta lopulta tie päättyi Matildanjärven ja Luontotalon parkkipaikalle. Palasin mökille maantietä pitkin, että sain hiekkaa ja kuivaa asvalttia tossujen alle. Saloon menevä bussi lähti juuri kylältä, se kulkee ilmeisesti parin tunnin välein.

Jos mahdollista, varaan aina tämän saman mökin. Se on useimmiten tosi siisti ja keittiövarustus on varsin hyvä. Olen itsekin tuonut tänne kotoa jotain ylimääräistä (kuten rikkonaisen muovilävikön tilalle uuden Ikean version). Jopa paistomittari löytyy, kuten jouluna ilokseni totesin. Tein parin päivän ruuaksi lihapataa omilla lisukkeilla.

https://illusiasianreseptit.blogspot.com/2021/02/naudan-uunipata.html

Meillä kävikin hyvä tuuri, kun mökit olivat jo varattuja pääsiäiseksi. Kun liikkumisrajoitukset astuvat voimaan, emme olisi päässeet tänne lainkaan. Varmuuden vuoksi varasin vielä muutaman kirjan kirjastosta.

Tapanin kierros

Metsäkulma

Uusi lenkki; lähdin tsekkaamaan, missä Tapanin kierros päätyy Teijontielle vai päätyykö lainkaan. Ei päädy, vaan pyöräilyreitti on nimensä mukaisesti kierros, joka metsässä kääntyy takaisin lähtöpisteeseensä. Aurinko alkoi paistaa ja jatkoin metsätietä eteenpäin. Oletin tulevani ulos metsästä ennen golfkenttää. Meni taas pitkäksi, ohitin autojen hautausmaan, kävelin Metsäkulman asuinalueelle saakka ja päädyin Teijontielle vasta Meri-Teijo Golfin jälkeen. Golfkentän tie oli osittain jäinen, osittain niin kurainen, että nousin Punapirtintietä ja kävelin loppumatkan mökille pitkin kuivaa Teijontietä. Pyöräytin molemmat pesukoneet. Vielä viimeiset rommikaakaot ja illalla viimeiset löylyt tällä mökkiviikolla. Koskahan päästään tulemaan uudelleen?

Häämatka Kreikan saaristoon 2005, Leros ja Kosin kautta kotiin

Laiva kävi Naxoksella ja Astipalealla. Kalymnokselle saavuimme puoli kuuden aikaan. Haimme leipomosta piiraat ja kaakaon ja menimme kahvilatuoleille istumaan. Pothia nukkui vielä, aurinko nousi taivaanrannalle ja muutamia matkaajia käveli satamaan, jossa Nissos Kalymnos jo odotteli lähteäkseen seitsemältä. Kävin ostamassa liput klo 8.40 kantosiipialukselle Lerokselle. Kahvilat aukaisivat ovensa, menimme yhden terassille kuluttamaan aikaa ja joimme reissun parhaat nessit. Ihmisiä alkoi olla liikkeellä, aurinko lämmitti ja kirkonkellot soivat. Ihan mukava kaupunki, näin aamun rauhallisina hetkinä.

Kantosiipialus lähti ajallaan, matka Agia Marinaan kesti kolme varttia. Tapasimme satamassa sattumalta Katerinan, Dimitrin tyttären. Kymmeneltä olimme jo majoittuneet Vangelis Studioon, samaiseen kulmahuoneeseen kuin kolme vuotta sitten. Hannu tosin oli puhelimessa esittänyt toivomuksen, että saisimme huoneen Kastron puolelta, mutta ne olivat ilmeisesti varattuina. Kulman ansiosta meillä oli kaksi ikkunaa joten tuuletus toimi, lisäksi talon takaosassa on aivan oma rauhansa. Olimme jo ehtineet matkan varrella tottua hyvin varustettuihin studiohuoneisiin ja kunnon kylppäreihin, tämä oli taas mallia ”kaikki kastuu kun käyt suihkussa”. Näköala terassilta alas Pandelinlahteen oli yhtä sykähdyttävä kuin ennenkin. Kävimme marketissa ja leipomossa. Vesipullojen rahtaaminen alkoi; Leroksen hanavesi on suolaista. Kävelimme pienvenesataman ympäri ja menimme uimaan, meidän lisäksemme rannalla oli vain kaksi pariskuntaa. Vesi oli kylmempää kuin muilla käymillämme saarilla. Vangelis kertoi veden kylmyyden johtuvan saaren omista lähteistä.

Parin tunnin päivätorkut tekivät terää valvotun yön jälkeen. Hannun vatsa heitti taas volttia, minä otin oman kahvini mukaan terassille, josta voi ihailla näköalaa Kastroon ja rannalle. Tuntui ihanan kotoisalta. Vangelis kävi kertomassa, että illalla Pandelissa vietetään giortia, koko kylän yhteistä juhlaa, jossa tarjolla on grillattua kalaa, viiniä, musiikkia ja tanssia. Se ratkaisi tämän illan ohjelman ja Hannu soitti Dimitrille, joka kutsui meidät seuraavana iltana tavernaansa. ”Mitä? Miksi olette Pandelissa? Olisitte soittaneet kun saavuitte Lerokselle, olisitte tulleet meidän kotiimme!” Saimme seuraksemme pienen Kaneli-kissan, jota isäntäväki ruokkii, kuten kahta muutakin pikkukissaa. Siitä tuli heti kaverimme, joka kävi usein ovellamme miukumassa.

Kävelimme Platanokseen ja Agia Marinaan, matkalla tapasimme Zanniksen, joka kertoi myös tulevansa illalla giortiin. Otimme aperitiivit terassilla naapureiden kanssa. Vangelis oli aikoinaan töissä Norjassa, siksipä Vangelis Studios onkin nimenomaan norjalaisten suosiossa. Tällä hetkellä asukkaina olivat vanhempi rouva Norjasta ja pariskunta Tanskasta. Tanskalaiset olivat olleet Leroksella ensimmäisen kerran 25 vuotta sitten, tällä kerralla he olivat kolmen viikon reissulla ja siirtyivät saarelta toiselle pääosin lentäen.

Pandelin kadut olivat pullollaan väkeä, kaikki lähiseudun asukkaat olivat saapuneet juhlimaan. Pitkiä pöytiä ja tuoleja oli kannettu pienelle aukiolle, jossa bändi soitti (sama bändi, jonka cd:n Dimitris poltti meille pari vuotta sitten ja jota usein kotona kuuntelemme Kreikan ikäväämme). Yleisölle oli jätetty tilaa tanssia. Kaloja halstrattiin sivummalla, niitä sai lautasellisen jonottamalla, samoin viiniä. Siinä tuli hoidettua alkuruoka, syömään menimme Drosiaan. Jannis kertoi kesästä; taverna oli ollut joka ilta täynnä heinä- ja elokuussa. Ilmankos hän pysyy hoikkana kun yksin juoksuttaa ruoka-annoksia keittiön ja asiakkaiden väliä. Vanhin tytär sentään oli isän pikkuapulaisena, vaimo huhki keittiössä ja äiti näkyi seurustelevan naapuripöydässä. Pandelin juhlat jatkuivat puoleenyöhön, siihen aikaan mekin kotiuduimme kämpille.

Viiden aikaan luulin, että joku yksinäinen musikantti vielä soitteli Pandelin rannalla, mutta se olikin kukko. Ilmeisen musikaalisia nämä paikalliset kiekujat! Leroksella ei ilmeisesti olla ihan niin uskonnollisia kuin Naxoksella, jossa naapurikirkon kellonsoitto herätti meidät varhain sunnuntaiaamuna. Jostain Platanoksen rinteen kirkosta kuului kahdeksan aikaan melodinen soitto, jota kuunteli ihan mielellään pikkuhiljaa heräillessään.

Päivän lenkin hoidimme kävelemällä Lakkiin ja takaisin. Lakki on italialaisten suuruudenhulluudessaan rakentama ruma satamakaupunki. Sodan jäljiltä on useita isoja rauniotaloja. Ihmettelen, miksi kukaan purjeveneilijä haluaisi yöpyä siellä, kun esim. Pandeli on aivan mutkan takana. Kävelylenkin jälkeen menimme uimaan. Pihalla saimme seuraksemme Kanelin, joka välillä leikki trekkarieni nauhojen kanssa, välillä seurusteli Hannun kanssa ja sitten taas nukahti kynnysmatollemme, pieni kun oli.

Päätimme jättää Lipsin tällä kerralla väliin ja viettää lokoisat Leroksen päivät ennen loman loppua. Neljältä lähdimme kävelemään kohti Kamaraa. Alindanlahdessa, Krithonin kylässä kävimme katsomassa hautausmaata, jonne on haudattu II-maailmansodassa Leroksella kaatunutta 179 ulkolaista sotilasta.

Oli vielä hiostavan kuuma vaikka kävelimme pitkin rantatietä. Kaiken lisäksi Dimitrin tavernassa ei ollut ketään. Hetken kuluttua Dimitrin vaimo Vasso saapui ja hän soitti Dimitrin paikalle. Pizzeria oli viime vuodesta muuttunut grilliravintolaksi. Illan aikana tuli vaihdettua kuulumiset, katsottua kuvia ja syötyä vaikka mitä herkkuja. Näytimme Göran Schildtin kirjasta ”Dianan saari” vanhat valokuvat, joista Dimitris tunnisti monet, nyt jo kuolleet kyläläiset. Ainoastaan kirjassa nimellä Caliban mainittu mies on hengissä ja pitää tupakkakioskia Platanoksessa. Tapasimme taas Kriston, Dimitrin parhaan kaverin, joka lähti pian eväät mukanaan kotiinsa. Kriston tarina on hyvin surullinen ja mies on varmasti nuorempi kuin takkuisista hiuksista ja harmaasta parrasta voisi päätellä. Koko hänen perheensä; vaimo, poika ja tytär, ovat kuolleet varsin nuorina syöpään.

Dimitris heitti meidät autollaan takaisin Pandeliin. Kuvittelimme tuntevamme seudun hyvinkin, mutta tulimme alas sellaista näköalatietä, jota emme olleet vielä kulkeneet. Pimeässä illassa Gournan lahden valaisi kuunsilta kauniisti. Ylhäältä mäeltä näkyi toisaalla Alindanlahti ja toisella puolella upeasti valaistu Kastro. Dimitrin puheista ja äänensävystä paistoi ylpeys Lerosta, sen rantoja, kyliä ja kauneutta kohtaan.

Aamupäivällä kävelimme ylös pitkin samaa tietä, jota illalla tulimme Dimitrin kyydissä alas Pandeliin. Poikkesimme tieltä rinteessä olevalle hautausmaalle. Ylitimme mäen ja laskeuduimme saaren toiselle puolelle. Olut ei tuntunut vielä ansaitulta, joten kävelimme rappuja pitkin ylös Kastrolle. Sulkemisaika oli juuri käsillä, mutta linnoitusta pääsi katsomaan ilman esteitä. Ainoastaan Panagia-kirkko oli suljettuna. Oli yhtä kuuma kuin edellispäivinäkin, 1½ litraa mukana ollutta vettä riitti juuri ja juuri. Platanoksessa istuimme Mihaliksen kahvilaan oluille ja mainioille girospitoille. Kafeniossa istuessamme rupattelimme englantilaisen toimittajan kanssa. Kuullessaan, että olemme Suomesta, hän kertoi yrittäneensä löytää ”Dianan saaren” englanninnosta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Kirja oli ilmiselvästi miehelle tuttu, niin paljon hän tiesi siitä kertoa. Vasso käväisi autollaan Platanoksessa ja pysähtyi pöytämme kohdalle vaihtamaan tervehdykset.

Marketit sulkivat ovensa ja me pulahdimme virkistävään mereen Pandelin rannalla. Leroksen rannat (Pandeli, Gourna, Alinda jne.) ovat kaikki suojaisissa lahdenpoukamissa, joihin eivät tuulet osu. Ilmankos saaren pienvenesatamat ovatkin veneilijöiden suosiossa.

Iltapäiväsiestaa vietimme terassilla kirjoitellen ja lukien. Vastapäisen rinteen valkoisiksi kalkitut talot suorastaan häikäisivät silmiä auringonpaisteessa. Illan ”viiletessä” (+26) oli mukava seurata varjojen syvenevän ja kipuavan yhä korkeammalle pitkin Pandelin Kastron puoleista rinnettä. Purjeveneitä saapui sataman suojaan. Terassilla saimme aperitiiviseuraksi Vangeliksen ja tanskalaispariskunnan. Söimme illallisen Drosiassa ja lähtiessämme jätimme Janniksen tyttärelle pussin Muumi-tikkareita huomisen synttärin vuoksi.

Aamiaisen kuittasimme leipomon lämpimillä piirailla. Merivesi virkisti taas ihanasti, mutta meillä ei ollut liikoja aikoja liottaa itseämme vedessä, sillä olimme menossa Dimitrin ja Vasson kotiin kyläilemään. Dimitris ja Kristo hakivat meidät sovittuna aikana, Marian koulupäivä oli juuri päättynyt ja poimimme hänet kyytiin Agia Marinasta. Vasso oli jo pannut pötyä pöytään, mutta Dimitris halusi ensin esitellä talonsa, jossa oli terassit kahdessa kerroksessa. Viereisessä talossa asuu Dimitrin sisko ja alakerrassa hänen vanhempansa. Perheeseen kuuluvat myös Popis-koira ja ainakin pari kissaa. Kamarassa heillä on oma kaivo, joten kaikkiin taloihin tulee makea, juomakelpoinen vesi. Dimitris kehui muutenkin Kamaraa saaren viljavimmaksi ja tuottoisimmaksi alueeksi, jossa kaikki on paremmin kuin muualla.

Seuraamme liittyi skotlantilais-englantilainen pariskunta Jimmy ja Suzan, jotka asuvat omaa taloaan Parthenissa. Myös Dimitrin sisko tuli syömään lopetettuaan työpäivänsä leipomossa. Vasso kantoi lisää ruokia pöytään ja viiniä riitti! Dimitris puhui todellisista ystävistä ja ”ystävistä”, jotka tilaisuuden tullen puukottavat selkään tavalla tai toisella. Meille kerrottiin myös, että Leroksella toimii kuuden perheen ”mafia”, joka vaikuttaa monella tavalla asioiden sujumiseen. Raha puhuu täälläkin.

Illan jo hämärtyessä vihjailimme kotiinlähdöstä. Hannu ja Dimitris lauloivat viimeiset laulunsa, otin viimeiset kuvat ja Vasso lähti Marian kanssa viemään meitä Pandeliin. Uikkarit päälle ja uimaan! Tavernoissa turistit ja kylänväki istuivat ruokailemassa, meillä oli jo vatsat pulleina. Hyvästelimme vielä rannassa Janniksen ja tapasimme myös Anastaksen, toisen niistä vanhoista ukoista, joiden seurassa vietimme vuosia sitten ikimuistoisia iltoja Dimitrin kafeniossa. Viimeinen ilta Leroksella, viimeistä kertaa saimme ihailla valaistua Kastroa.

Aamiaiseksi kahvit ja jogurtit, sitten uimaan. Suihkut, rinkkojen pakkaaminen ja lähtöouzot pihalla. Lounaaksi nautimme Mihaliksen pitat Platanoksessa. Leroksella asuu ja lomailee brittiyhteisö, jonka tapaamispaikka Mihaliksen kafenio mitä ilmeisimmin on. Schildtin kirja kiersi monien käsien kautta, sen valokuvat kiinnostivat niin brittejä kuin paikallisiakin, pappia myöten. Englantilainen Barbara, joka on miehensä kanssa asunut jo kahdeksan vuotta Leroksella vuokratalossa, kertoi liikuttavia tarinoita saarella sijainneesta mielisairaalasta ja sen potilaista. Muutenkin hänellä tuntui olevan varsin konkreettinen käsitys leroslaisista ja kreikkalaisista yleensä, eikä hän yhtään ihmetellyt leroslaisten penseää suhtautumista Schildtin suorapuheisuuteen.

Ennen kuin lähdimme satamaan, näytimme kirjan kuvat Calibanille, joka kiikutti kirjan läheiseen toimistoon näytille. Vanha mies oli hyvin liikuttunut ja olisi halunnut ostaa kirjan meiltä, mutta kerroimme sen olevan kirjaston kappale. Lopunkaiken meinasi tulla kiire laivalle, niin paljon olisi riittänyt juttua leroslaisten kanssa.

Kos

Tasaisella kyydillä saavuimme Kalymnoksen kautta Kosin satamaan. Tartuimme ensimmäiseen majapaikkatarjoukseen. Poika pyysi Nitsa Apartmentsista 30€/yö, teimme vastatarjouksen 50€/2 vrk ja saimme kyydin Averof-kadun varrella sijaitsevaan studiohuoneeseen, keskelle paikallisasutusta, mutta lähelle rantaa. Ympyrä oli sulkeutunut, takana lähes kolme viikkoa ja kuusi saarta. Vielä pari päivää aikaa hikoilla helteessä, käydä uimassa ja hankkia tuliaisia. Tunnin torkkujen jälkeen kiersimme pitkin laitakatuja, etsien sopivaa tavernaa. Lopulta päädyimme molemmille ennestään tuttuun Village Tavernaan.

Korvatulpat auttoivat kohtuullisiin yöuniin. Lakaisukone, mopot, koirat ja kukot herättivät meidät aika ajoin. Tuliaistenosto odotti, joten aamiaisen jälkeen jalkauduimme kadulle. Kun lähdimme kämpiltä kävelemään rantaan päin, saimme oitis kimppuumme rantapetien, aamiaisen ym. tarjoajat. Ero edellisiin saariin oli kammottavan suuri. Vaikka etukäteen tiesimmekin Kosin olevan meille lähinnä pakkopullaa (lentojen takia), tuntui, että on pakko päästä jonnekin kauemmas tästä metelistä ja tyrkyttämisestä. Kävelimme pienvenesatamaan, siitä jatkoimme vankilan ohi, edelleen läpi uuden kerrostaloalueen Abavriin saakka. Kävimme pikaisesti Abavri Studion pihalla ottamassa kuvan tuosta lapsille aikoinaan niin tutuksi tulleesta hotellista. Mahtaako enää ollakaan Jorgon ja Elenin hoidossa? Lähellä oli Jaja Elenin market ja näin Jorgon siskon ohimennen, kun hän oli vanhemman väen kanssa tulossa hautajaisista. Kuka lienee kuollut?

Diagora-aukiolla mainostettiin 50 centin olutta ja sorruimme janoisina istumaan yhteen kahvilaan. Sellaista kuraa oli että meni hyvä jano hukkaan! Ja sitten shoppailemaan (jota kumpikin meistä inhoaa)! Minulla sentään oli jonkunlainen strategia ja löysinkin heti etsimäni tuliaiset. Hankimme marketista edullisen kevytlounaan; raikkaita hedelmiä ja mainiota Malamatina-retsinaa.

Kävimme pikaisesti läheisellä rannalla uimassa. Kaikkialla mainostettiin ilmaisia rantapetejä. Vesi oli huomattavasti sameampaa kuin aikaisemmilla saarilla. Uituamme palasimme kämpille suihkuun ja lounaalle hiostavan kuumalle parvekkeelle. Parin tunnin nokosten jälkeen aurinko jäi onneksi vastapäisen talon taakse.

Illallisen söimme Pizzeria Emiliassa, omistaja tarjosi vielä ouzot laskun kera. Etsimme tuliaismausteita, mutta joka paikassa oli tarjolla ainoastaan oreganoa. Jätimme lopuista ostoksista suoriutumisen viimeiseen päivään, jotenkin sekin on kulutettava, ja palasimme kämpille hyttysten syötäviksi.

Yöllä ukkosti ja salamoi jossain Turkin puolella. Hannu vietti osan yöstä istumalla parvekkeella, oli niin kuuma. Minä hikoilin lakanan alla hyttysiä paossa. Aamiaisen jälkeen teimme kulttuurikierroksen ja kuvasimme keskustan raunioita. Palasimme kämpille suihkuun ja pakkaamaan, huone oli luovutettava puoliltapäivin. Nitsa-rouva ilmoitti hinnaksi 20€ jos haluamme pitää huoneen iltaseitsemään saakka. Kiskurihinta siitä ilosta että kävisimme vielä kerran suihkussa ja vaihtaisimme vaatteet. Ei tullut diiliä.

Jätimme rinkat alakertaan emäntämme hoiviin, samalla pyysimme häntä varaamaan meille taksin lentokentälle. Seitsemän tuntia kulutettavana. Ukkospilvet nousivat uhkaavasti Kosin päälle, ukkonen jyrisi ja taivaalla salamoi, ei sentään satanut, mutta ilma oli hiostava. Keskustasta ylöspäin johtavien rappujen päästä löysimme mukavan kalatavernan. Ei ollut vielä nälkä, joten tyydyimme puolikkaaseen retsinaan. Äkillinen sadekuuro kiidätti meidät ja monet muut sisätiloihin, lähes keittiöön. Vettä tulvi kaduille rännien täydeltä, pelkäsimme jo juuttuvamme sisälle loppupäiväksi.

Sateen vähän hiljennyttyä kävelimme kotikadullemme ja jäimme syömään O Nikolas Tavernaan (Nick the fisherman). Aurinko alkoi paistaa ja vesilätäköt kuivuivat höyryten. Vielä kolme tuntia kulutettavana. Evdokia Tavernassa iltapäiväkahvit, satamassa viimeiset valokuvat ja videopätkät. Auringon painuessa yhä alemmas lekottelimme rantapeteillä. Kosin likainen kaupunginranta ei houkutellut iltauinnille.

Hyvästelimme Nitsan ja tämän iäkkäät vanhemmat. Tilattu taksi saapui ja matkalla lentokentälle meinasi kotimatkamme tyssätä. Loivassa mutkassa vastaantulevien kaistalta, aivan taksin keulan edestä, syöksyi renkaat ulvoen pikkuauto, joka ylitti tien kovaa vauhtia, kääntyi ilmassa ympäri ja putosi kymmenien metrien päähän pellolle katolleen. Kuskimme löi lossit kiinni ja hyppäsi ulos autosta katsomaan kuinka kävi. Ja minä perässä. Hetken kuluttua autosta autettiin ulos pöllähtänyt, mutta kaikesta päätellen vahingoittumaton (paikallinen) nuorimies. Ihme ja kumma; hän oli ollut turvavöissä, mikä luultavasti pelasti hänen henkensä. Ja onneksi hän oli liikkeellä yksin. Kuskimme siunaili, että oli sekunneista kiinni, ettemme osuneet pikkuauton kiitoradalle. Kiitteli vielä uuden Mersunsa ABS-jarruja ja omia refleksejään. Niin pienestä se on joskus kiinni!

Olimme kentällä ajoissa, matkanjärjestäjien ryhmät olivat paikalla vielä aikaisemmin; suurin osa oli jo mennyt läpi turvatarkastuksen, eipä meidän tarvinnut kauan jonotella. Lento lähti vähän myöhässä (joku matkustaja oli hukassa), Vantaalle laskeuduimme aikataulun mukaisesti.

Häämatka Kreikan saaristoon 2005, Paros

Saavuimme Parikiaan (Horaan) vähän ennen kolmea. Nikon serkku Mike oli meitä vastassa satamassa. Hyppäsimme hänen kyytiinsä ja lyhyellä automatkalla saimme nopean opastuksen Parikiasta ja Paroksesta yleensä. Studios Mike sijaitsee sataman toisella laidalla, lähellä kaikkea, pienen kadun varrella. 25€/yö saimme studiohuoneen tilavalla parvekkeella, näköala oli kattojen yli merelle. Mike lupasi tuulen tyyntyvän ja ilma tuntuikin entistä helteisemmältä. Sovimme kolmesta yöstä, lisämaksusta voimme pitää huoneen perjantaina yölaivan lähtöön saakka.

Lähdimme girospitoille ja esittelin Hannulle vanhakaupunkia. Siestan aikaan siellä oli rauhallista kulkea, kun kapeat kujat eivät olleet täynnä porukkaa, kuten iltaisin. Kävimme katsomassa myös (Miken mukaan) Kreikan vanhimman toiminnassa olevan luostarin ja Panagia Ekatontapilianin, bysanttilaisen ”sadan oven kirkon”.

Ostimme marketista aamiaistarpeita ja juotavaa jääkaappiin. Suihkut tuntuivat melko turhilta, sillä ilta-aurinko paistoi kuumasti tuulensuojaiselle parvekkeellemme kunnes painui vastapäisten talojen taakse. Metaxakahvien aikana suunnittelimme, miten vietämme seuraavat kolme päivää. Ehkä vuokraamme taas skootterin, saarella on useita pikkukyliä nähtäviksi, Naoussa hoitunee bussilla. Satamasta lähtee tiuhaan veneitä uimarannoille, samoin Antiparokselle. Seurasimme parvekkeella sataman laivaliikennettä. Blue Star Ferriesin iso autolautta rantautui ja ”Für Elise” soi taas korviimme, kun autoramppia avattiin. Illalla kiersimme vanhakaupunkia. Syömään päädyimme kuitenkin rantakadun varrella olevaan Spiros Tavernaan.

Parikian satamassa on varsin vilkas laivaliikenne. Aamulla siinä aloitettiin kalkin lastaaminen rahtilaivaan, meteli herätti meidätkin. Kävelylenkillä katsastimme Livadian rannan ja kiersimme koko kaupungin yläkautta. Kämpillä puimme uikkarit alle ja palasimme Livadiaan. Suojaisassa lahdenpoukamassa on hyvä hiekkaranta. Tilasimme rantakahvilasta puolikkaan viinin, samaan hintaan saimme varattua rantatuolit melkein vesirajasta.

Hannukin tykästyi Parokseen ja totesi sen olevan mukavampi kuin Naxos. Vanhakaupunki on kaunis ja sopivan pieni, rantoja löytyy kävely- ja venematkan päästä ja studiohuoneita on tarjolla runsaasti.

Kotikadullamme liikkui kolmijalkainen kissa. Tai olihan sillä kaikki neljä jalkaa tallella, mutta toinen etutassuista oli loukkaantunut eikä kissa käyttänyt sitä lainkaan liikkumiseen. Muuten se oli hyväkuntoisen näköinen, kuten muutkin Parikian katit, joten eiköhän siitäkin joku pidä huolen.

Menimme seitsemän bussilla Naoussaan. Aurinko oli juuri laskemassa ja pehmeä valo heijastui valkoisten talojen seinistä. Kujilla ja satamassa syttyivät putiikkien, kahviloiden ja tavernojen valot. Kävelimme hetken aikaa ennen kuin menimme Taverna Mouragioon syömään. Ennen kuin palasimme kymmenen bussilla Parikiaan, ehdimme vielä tehdä kävelykierroksen ja istahtaa kahville. Parikiassa osasimme jäädä pois kyydistä aivan kämppämme nurkilla. Oli hiljaista.

Hiljaista siihen asti, että kulmakunnan kaikki asukkaat lähtivät mopoillaan päivän töihin ja satamassa alkoi taas kalkin lastaus. Hannu halusi tarjota minulle mopopäivän ja vuokrasi 80cc Peugeotin, joka ei yrityksistä huolimatta käynnistynyt uudelleen kun pysähdyimme Agios Konstantinoksen luostarille. Ja taas soitettiin vuokraamoon! Tällä kerralla odotteluaika jäi puoleen tuntiin ja kävi niin kuin ounastelimmekin; setä polkaisi kerralla mopon käyntiin ja matkamme jatkui perhoslaaksoon. Perhosia oli vieri vieressä puiden rungoissa, muutaman näimme lentävänkin ja saimme ihailla niiden värikkyyttä. Kaskaiden siritys oli korviasärkevä (muilla saarilla niitä ei juuri kuullut, mutta Paros on Naxoksen lailla varsin vehreä saari ja varsinkin Parikiassa on useita puistikkoja). Jatkoimme Alikiin, jonka rantatavernassa tasasimme oluen. Päästyämme saaren toiselle puolelle tuuli ikävästi. Minulla oli taas mallia vastatuulessa niskaan tippuva kypärä. Kävimme monissa pikkukylissä (Drios, Lagaras, Piso Livadi), jotka eivät juuri toisistaan erottuneet. Olin etukäteen kuvitellut Piso Livadin isommaksi kaupungiksi, onhan se Paroksen toinen satama. Lounastauon pidimme Lefkesissä, joka on todella viehättävä vuoristokylä. Siestan hiljentämillä kujilla ei juuri muita näkynyt.

Kotimatkalla kävimme vielä kuvaamassa Naoussan iltapäiväauringon valossa. Parikiaan ajoimme Kamaresin kautta. Hannu totesi pitävänsä Paroksesta jopa siinä määrin, ettei pitäisi minään ihmeenä vaikka joskus palaisimme tänne takaisin. Ja onhan Paroksella paljon naapurisaaria, joilla emme ole vielä käyneet.

Menimme illalla syömään Regas Tavernaan, joka mainosti itseään kreikkalaisella live-musiikilla. Oli vielä hiljaista. Taas myytiin eioota, tilasimme zucchinipyörykät (parhaat tähän asti!), tzatzikia (tilliä, nam!), raskas ja rasvainen sienipiirakka (voitaikina, kermaa, juustoa, pekonia ja sieniä) ja local barley rusk – salaatti. Kymmeneltä paikalle tupsahti iso joukko kreikkalaista vanhempaa väkeä, olisiko ollut kyseessä jonkun synttärit tai sukujuhla? Bändikin aloitti soittamisen eikä pöllömpi bändi ollutkaan. Siinä jäi porukalta ruokailu kesken kun tädit pistivät jalalla koreasti. Hakivat minutkin mukaan ilonpitoon. Puolenyön aikaan luovutimme, maksoimme laskun ja kiitimme soittajia. Kävelimme vanhaan kaupunkiin, jossa myyntikojut olivat jo sulkeutuneet, ainoastaan baarit ja tavernat olivat vielä auki.

Viimeinen päivä Paroksella, ja senkin vietimme Antiparoksella. Kävelimme satamaan ehtiäksemme 10.15 lauttaan, joka oli kuitenkin peruutettu kovan tuulen takia. Meidät neuvottiin bussiasemalle. Linja-autolla Antiparokselle? No ei sentään, bussi vei meidät Pountaan josta lautta ylitti kapean salmen. Sinne, jos haluaa viettää lepolomaa ilman pakollisia nähtävyyksiä tai kummempia aktiviteetteja! Pari uimarantaa, majoitusta yllin kyllin, tavernoja, kahviloita ja matkamuistomyymälöitä. Melko turistisen kuvan saimme Antiparoksesta. Palasimme samaa reittiä takaisin Parikiaan ja menimme lounaalle vanhakaupunkiin.

Olimme sopineet Miken kanssa, että tyhjennämme huoneen kahdeksaksi. Jätimme rinkat huoneen ulkopuolelle ja kävimme syömässä Efesos Tavernassa. Haimme rinkat ja odottelimme satamassa Blue Star Parosta, joka oli vähän myöhässä. Olimme maksaneet lisämaksun nojatuolipaikoista, ilmankin olisi lepopaikka löytynyt sillä tilaa oli runsaasti. Harmi vain, että koko yönä TV ei hiljentynyt eivätkä valot himmenneet. Hannu yritti nukkua lattialla rinkka päänalusenaan, minä työnsin korvatulpat aivoihin asti ja retkotin mitenkuten tuolissani. Eipä tullut juuri nukuttua.

Häämatka Kreikan saaristoon 2005, Naxos

Aamulla kävelimme satamaan leipomon kautta, piiraat ja kaakaot saivat riittää aamiaiseksi. Express Skopelitis lähti matkaan kymmeneltä. Poikkesimme pienillä naapurisaarilla, Schinoussassa ja Irakliassa, joista varsinkin jälkimmäinen vaikutti laivasta katsoen varsin viehättävältä. Ehkä ehdimme joskus sinnekin? Totuttuamme pieniin saariin Naxos vaikutti todella suurelta, rantaviivaa riitti vaikka kuinka pitkään. Matka oli sen verran tyrskyinen, että kansipaikat laivan reunoilta tyhjenivät nopeasti, kun matkustajat hakivat katoksen alta suojaa pärskeiltä.

Saavuimme Naxokselle puolenpäivän jälkeen. Satamassa odotti ennennäkemättömän raadollinen huoneiden tarjonta. Tingimme hinnan 20 euroon ja lähdimme uuden emäntämme Angelan matkaan katsomaan Stratos Studiota. Ajoimme kaupungin ympäri (tiet ovat yksisuuntaisia), mutta Angela vakuutti matkaa rannalle ja keskustaan olevan jalkaisin vain muutama sata metriä. Vapaana oleva huone oli siisti ja sisälsi kaiken tarvittavan, mutta sijaitsi maan tasalla. ”Parveketta” ympäröi rakennustyömaa ja ylös kohoavat betonipalkit. Juu ei! Hyppäsin Angelan kyytiin ja taas kiersimme monen mutkan kautta viime vuonna rakennettuun Alsos Studioon. Kapusimme ylimmässä kerroksessa sijaitsevaan kaksioon (sängyt kolmelle), jossa oli huoneistonlevyinen parveke, hinta 25€/yö.

Uusi on aina uutta, mutta tämä talo oli rakennettu ja sisustettu kaiken lisäksi hyvällä maulla. Ihana kylppäri! Parvekkeelta oli näköala isolle valkoiselle kirkolle, toisella puolella siinsi Georgios Beach. Talo on keskellä paikallisasutusta, rauhallisen pikkukujan varrella. Sillä aikaa kun huoneistomme siivottiin, Hannu etsi lähimarketin ja otimme parvekkeella istuen tervetulomaljat paikallista Kitron Naxosta, joka on todella makeaa, kuin sokerivettä. No, jotkuthan oikeasti pitävät likööreistä. Minun oli jatkettava sitä 7 Upilla ja jäillä, uh! Aurinko alkoi paistaa parvekkeellemme mutta tuuli oli viedä kaiken irtonaisen mennessään.

Puoli seitsemältä ison kirkon kellot kalkattivat ja havahduttivat meidät päiväunilta. Nälkä antoi jo oireita. Mieli teki vaihteeksi pizzaa ja pastaa, jäimme satamakadun varrella olevaan Il Girasoleen. Satamassa juhlittiin häitä, vähän harmitti kun emme jaksaneet mennä katsomaan. Palasimme mutkan kautta kämpille, joimme iltakahvit parvekkeella, jonne kuului musiikkia satamasta asti.

Toisella puolellani hurisi ilmastointi, toisella puolella kuorsasi Hannu, joka heräsi yöllä vatsavaivoihin. Olimme molemmat juoneet hanavettä eikä minulla ollut minkäänlaisia oireita. Eiköhän se ollut rasvaisen pizzan syytä.

Lähikirkkomme kellot alkoivat seitsemältä kutsua kansaa sunnuntaipalvelukseen. Kellot soivat vajaan tunnin välein, samoin kuin kaupungin muidenkin kirkkojen kellot. Kaiuttimista kuuluivat papin liturgia ja laulut. Leipomot olivat suljettuina, mutta marketit auki. Lähdin vuorostani aamiaisen hakuun. Lähimarketissamme oli hyvät valikoimat hedelmiä, juustoja ja juotavia. Leivän korvasin täysjyväkekseillä. Ostin Hannulle pullotettua vettä, oman vesipulloni täytin kadunkulmassa olevasta hanasta.

Kevyen aamiaisen jälkeen lähdimme tutkimaan kaupunkia. Tuuli kovaa ja satamasta Apollon temppelille johtava kapea kannas huuhtoutui merivedellä, jätimme siellä käynnin toiseen kertaan. Kolusimme Kastron ja Burgosin kujat tarkkaan. Sieltä löytyy museoita, majoitusta, tavernoja, kahviloita ja kirkkoja. Linnoituksella järjestetään iltaisin konsertteja, tänään olisi tarjolla perinteistä kreikkalaista musiikkia.

Kyselimme satamakadun toimistosta lauttayhteyksiä. Keskiviikon lautta Kalymnokselle oli peruutettu, joten jätämme Lipsin väliin ja lähdemme pois Kykladeilta vasta perjantaina. Miten jaamme päivät Naxoksen ja Paroksen välillä, jää nähtäväksi. Söimme satamassa girospitat lounaaksi.

Kävelimme tietä pitkin Agios Georgios Beachin toiseen päähän, jossa surffaajat viihtyvät. Eipä meressä juuri muita ollutkaan, oli niin kova tuuli. Mekin päätimme jättää uimisen väliin ja palasimme mutkitellen siestan viettoon. Illalla osasimme suunnistaa suoraan kämpiltä Mike’s Bikes – vuokraamoon ja siitä syömään Sarris Tavernaan. Ei saisi lähteä nälkäisenä liikkeelle, innostuimme taas tilaamaan liikaa: chefin salaatti, valkosipulileivät, kermassa haudutettuja kanapaloja ja pastat molemmille. Iltaelämä ei taaskaan houkutellut, kävelimme hiljalleen kämpille. Tv:ssa oli meneillään HIM-ilta, tuttujen biisien soidessa lueskelimme ja kuuntelimme naapurin lasten myöhäistä mekastusta ulkona.

Heräsimme kahdeksalta, Hannu leipomoon ja minä kahvinkeittoon, mikä ei heti onnistunut, sillä Hannu oli vienyt mennessään avainkortin ja sitä tarvittiin virran saantiin. Kahvit juotuamme haimme 150cc skootterin päiväksi. Keskustasta pois selvittyämme suuntasimme pohjoiseen, kohti Apollonasta. Kerrankin alla oli kunnon skootteri joka kulki kuin juna isotkin ylämäet. Onnistuimme saamaan myös mukavat kypärät, jotka eivät vastatuulessa lentäneet niskaan samalla kun hihna hirttää kurkusta. Matkan varrella pidimme parit kuvauspaussit mm. juuri ennen Apollonasta kesken jäänyt kymmenmetrinen Kouroksen patsas.

Apollonasin rannassa joimme virvokkeet ja matka jatkui läpi vehreiden laaksojen ja pikkukylien, pitkin viileitä vuoristoteitä. Tiet olivat pääosin hyvässä kunnossa, mutta kylien läpi ajettaessa ne muuttuivat kapeiksi ja kuoppaisiksi. Ehkä tarkoituksella, jotta matkantekijät hidastaisivat vauhtiaan. Kävimme Monissa, Filotissa ja kahden tavernan (molemmat suljettuja) Damarionasissa. Ano Sangrissa alkoi olla jo epätoivoisen nälkäinen olo. Suljetun näköiseen Tzonnis Tavernaan meni myös skootterilla matkaava nuoripari, näkyivät saavan jotain syötävää joten sinne mekin suunnistimme kierrettyämme ensin pienen kylän kujaset. Erinomaisen lounaan jälkeen kävimme vilkaisemassa Kato Sangrin, joka oli pian nähty. Ennen Agia Anna Beachia kurvasimme vielä Agios Arsenioksen kylään.

Ja sinne sammui skootterimme! Heitin vitsinä että meiltä taisi bensa loppua. Vuokraaja oli aamulla vakuuttanut, että tankki on täynnä ja se pitää myös täytenä palauttaa. Mittari näytti edelleen täyttä tankkia, päivän aikana olimme ajaneet n. 70 km. Bensa-asemia oli matkan varrella ollut tiuhaan, tässä kylässä ei ainuttakaan. Ei auttanut muu kuin soittaa vuokraamoon ja pyytää apua. Saimme soittaa toisenkin kerran ja odottaa kaksi tuntia, ennen kuin apu bensakanisterin muodossa vihdoin saapui. Kello oli jo niin paljon että biitsit saivat jäädä. Ajoimme suoraan keskustaan, palautimme pyörän ja kävelimme kämpille suihkuun.

Tuntui, että olimme nähneet Naxosta tarpeeksi ja jätimme alakertaan Angelalle viestin, että poistumme huomenna puolenpäivän aikaan. Illan jo pimennyttyä lähdimme keskustaan. Ensimmäisestä vastaan tulevasta lipputoimistosta ostimme liput Parokselle menevään autolauttaan. Kun kyselimme jatkoyhteyksiä, kaveri olisi halunnut myydä meille nekin liput ja väitti vielä, että paikkoja on vain vähän jäljellä. Hannu meinasi hermostua kun päätin, että ostamme liput myöhemmin. Seuraavan toimiston myyjä kertoikin paikkoja olevan runsaasti, lisäksi saimme Kalymnos-Leros välille uuden aikaisemman yhteyden joka sopi meille mainiosti.

Kävelimme ylös Kastroon, mutta illan konsertti oli jo ehtinyt loppua. Pari armaan päissään olevaa kuulijaa enää valui alas rappuja (lipun hintaan sisältyi ilmainen juomatarjoilu). Meillä oli selvä suunnitelma viimeiselle Naxos-illalle; syömään tupla-annokset Sarris Tavernan ihanaa kermakanaa (”chicken fingers”). 

Kämpillä istuimme parvekkeella ja yritimme tuhota Kitron Naxosta veden ja jäiden kera, eihän sitä mukanakaan viitsi roudata. Tuuli oli tyyntynyt, ei myrskyä laseissa! Angelan mies Niko huuteli parvekkeemme alla ja sovimme, että hän vie meidät satamaan puoliltapäivin.

Aamupäivällä oli hyvää aikaa pakata, nauttia aamiainen parvekkeella ja tyhjentää jääkaappi. Niko tuli viemään meidät satamaan. Heidän tila-autonsa seisoo siellä ilmeisesti vakituisesti parkissa, saimme jättää rinkat auton tavaratilaan odotteluajaksi. Kävimme kuvaamassa Apollon temppelin. Paroksen lauttaa odotellessa istuimme sataman kahvilassa oluella muiden seistessä kiltisti lukkojen takana ”karsinassa”.

Häämatka Kreikan saaristoon 2005, Koufonissi

Johtuiko aikaisesta herätyksestä vai ulkoa kylältä ja satamasta kuuluvista äänistä, mutta nukuimme tosi huonosti. Lieneekö ollut joku paikallinen juhlapäivä vai onko keskiviikko Amorgoksella virallinen pikkulauantai? Kahden aikaan kuului vielä musiikkia ja nuorison mekastusta ylhäällä rinteessä olevaan majapaikkaamme asti. Blue Star Paros rantautui yöllä satamaan ja viimeistään sen ankkuriketjujen kolina olisi meidät herättänyt. Herätyskello soi 5.30 juuri, kun ajattelin vielä yrittää torkahtaa hetkeksi. Aamu oli pimeä, kapea kuunsirppi ylösalaisin kallellaan.

Saavuimme seitsemän jälkeen Pano Koufonissille, joka on kaksiosaisen saaren asuttu osa. Meidän lisäksemme laivasta jäi pois muutama matkaaja, poislähtijöitä oli runsaasti, lomakausi oli loppumassa. Koufonissi on lättänä saari, jonka päivässä kävelee päästä päähän. Tädit olivat taas yhtenä rintamana vastassa ja tarjosivat huonetta 30 eurolla. Tingimme hinnaksi 50€ kahdelta yöltä, asuimme taas kirkon vieressä. Teimme kylällä kävelykierroksen, jonka aikana näimme kolme uimarantaa. Oli säälittävää katsoa vuohia, joiden etu- ja takajalat oli köydellä sidottu yhteen. Ontuen ne etenivät pitkin kuivia laitumia. Lieneekö tarkoitus helpottaa vuohipaimenten työtä? Aamiainen oli jäänyt väliin ja jäimme leipomon terassille piiraille ja kahville. Siinä istuessamme nautimme kyläläisten keskinäisestä seurustelusta, vaikken minä heidän puheistaan mitään ymmärtänytkään. Koko joukon huomion herätti ohiajava terveyskeskuksen ambulanssi. Mitä on tapahtunut? Onko joku tuttava sairastunut? Kävelimme Finikas Beachille uimaan. Emme uskaltaneet polttaa nahkaa pitkään vaan palasimme kämpille siestan viettoon.

Parvekkeella oli yli +40 astetta. Ei siinä sietänyt olla, mutta pyykit kuivuivat yhdessä hujauksessa. Nälkä kurni suolissa ja lähdimme kotikatumme Big Bites – ravintolan varjoisalle terassille giroksille ja oluille. Otimme kirjat mukaan ja nautimme koko rahalla. Kerrankin meillä oli aikaa ja nimenomaan malttia istua paikoillaan ilman kiirettä.

Käymistämme pienistä saarista Koufonissi on yksi viehättävimmistä. Paikalliset eivät juuri englantia puhu, mutta kaikki tervehtivät ystävällisesti. Marketteja ja leipomoita on riittävästi, majapaikkoja ja tavernoja runsaasti, turismin silti lyömättä läpi. Rannoissa on valinnanvaraa ja tilaa löytyy kaikille, ainakin näin sesongin loppupuolella.

Illalla söimme kaupunginrannan lähellä olevassa Lefteris Tavernassa tzatzikia, punajuurisalaattia, musakaa ja uunilammasta. Isäntä halusi tarjota retsinamme. Teimme vielä iltakävelyn kylän ympäri. Mennessämme nukkumaan avoimesta ikkunasta kantautui läheisessä tavernassa soivaa mukavaa kreikkalaista musiikkia. Muuten olikin hiljaista.

Ei kiirettä mihinkään, ei suurempia suunnitelmia tälle päivälle. Hannu haki leipomosta sämpylät, marketista pieni pala juustoa, tomaatti ja itse sheikattavat frappet. Suunnistimme kohti Poria ja ”Yyterin hietikkoja”. Patikoimme pari kilometriä yli kuivien peltojen peittämän kukkulan ja laskeuduimme Pori Beachille, saaren hienoimmalle hiekkarannalle. Uituamme kävelimme paluumatkan pitkin rantaa myötäilevää polkua. Ohitimme muutamia mukavan näköisiä poukamia, joissa turkoosinvärinen meri hyväili rannan kiviä ja joitakin satunnaisia uimareita.

Palasimme marketin kautta kämpille suihkuun ja ansaituille oluille. Sandaalit kuivuivat parvekkeella, mutta me olimme saaneet hetkeksi auringosta tarpeeksemme. Otimme taas kirjat mukaan Big Biten terassille, tästähän on tulossa jo tapa! Kun illalla lähdimme kylille, emäntämme Popi istui pihallaan ja maksoimme samalla majoituksen. Hän kyseli olimmeko tyytyväisiä ja kehotti soittamaan ensi vuonna etukäteen, kun (?) olemme tulossa. Menimme syömään sataman lähellä olevaan Taverna Nikitourisiin. Paikka oli selvästi suosittu, täynnä kreikkalaisia ja italialaisia. Sekaan sopi vielä pari suomalaista reppureissaajaa. Pienet kalastusveneet lillivät kaupunginrannassa, tätä näkymää ei tulla vähään aikaan näkemään.

Häämatka Kreikan saaristoon 2005, Amorgos

Kihlaus on lupaus avioliitosta ja niin mekin vahvistimme liittomme elokuun lopussa 2005 Lohjan maistraatissa. Naistuomari lateli saman litanian kuin kaikille muillekin hääpareille. Vähän meitä huvitti puhe perheen perustamisesta, kun todistajien joukossa oli myös kaksi hiljattain syntynyttä lastenlastamme. Kotona kilautimme kuoharit pienen vierasjoukon kanssa, ennen kuin ajoimme Vantaalle. Kippistelimme Hannun isän kanssa ja lähdimme lentokentälle.

Kos, kissojen saari

Laskeuduimme vähän kahdeksan jälkeen Kosille. Ilta oli jo pimennyt, ilma oli hiostavan kuuma. Otimme taksin keskustan ulkopuolella sijaitsevaan Hotel Annetaan. Lähdimme kävelemään keskustaan ja haimme etukäteen varaamamme lauttaliput Amorgokselle Blue Star Ferriesin toimistosta. Jäimme syömään pieneen ukkokuppilaan. Iltaouzot joimme omalla parvekkeella ja menimme petiin puolenyön jälkeen.

Hotelliaamiaisen jälkeen pakkasimme rinkat ja lähdimme satamaan odottamaan autolauttaa. Varasimme paikat aurinkoiselta yläkannelta. Kolmen tunnin matkan aikana onnistuin polttamaan itseni lahjakkaasti huolimatta pohjarusketuksesta ja aamuisesta rasvauksesta.

Amorgos

Kun saavuimme Katapolaan, laivasta jäi pois vain muutama rinkkareissaaja, majoituksen tarjoajia sen sijaan oli vastassa parikymmentä. Pension Big Bluen tyttö ilmoitti huonehinnaksi 20–30€ varustuksesta riippuen. Lähdimme hänen mukaansa nousemaan rappuja ylös satamasta kirkolle päin. Saimme 100€/5 vrk huoneen omalla kylppärillä, keittomahdollisuudella ja patiolla, josta oli kaunis näköala alapuolella olevaan Katapolan lahteen. Käytössämme oli myös yhteinen, iso terassi.

Jätimme tavarat huoneeseen ja palasimme satamakadulle lounaalle ja ostoksille. Sen jälkeen kaipasimme jo suihkuun; iho oli tahmainen meri-ilmasta ja nokinen laivan kannella istumisesta. Nautimme patiolla metaxakahvit ja suunnittelimme Amorgos-päivien viettoa. Ihailimme pimenevässä illassa lahden ympärillä syttyviä valoja ja laskeuduimme rantakadulle. Kävelimme lahden ympäri, mutta palasimme ”omalle puolelle”. Haimme girospitat ja palasimme patiollemme istuskelemaan loppuillaksi.

Oli hienoa olla taas Kreikassa ja varsinkin näin mukavan tuntuisella saarella! Alhaalla kohisi meri ja ympärillä tuoksui jasmiini. Oli leppeän lämmintä ja tuuli oli tyyntynyt. Asuimme erittäin hiljaisessa paikassa, johtuen siitä, että pensionaattiin pääsee vain rappuja pitkin.

Hora

Aamulla kyselimme bussia Horaan. Se lähtisi vasta 1½ tunnin kuluttua ja päätimme kävellä noin kuuden kilometrin matkan. Tie oli silkkaa ylämäkeä, onneksi raikas tuuli virkisti vuoristossa. Aurinko oli jo korkealla, joten varjoisia paikkoja oli vähän. Saavuimme Horaan samaan aikaan bussin kanssa. Hora, Amorgoksen pääkaupunki on todella kaunis! Kapeita kujia, valkoisiksi kalkittuja taloja, kirkkoja, aukioita, pieniä tavernoja ja kahviloita. Siellä olisi voinut viettää enemmänkin aikaa, mutta tarkoituksemme oli käydä myös Panagia Hozoviotissan luostarissa, joten patikkamatkamme jatkui. Pari kilometriä kuljettuamme saavuimme luostarin alapuolella olevalle parkkipaikalle. Luostari on rakennettu kallioseinämään, 300 metriä merenpinnan yläpuolelle. Aioin juuri vaihtaa vaatteet, kun Hannu luki portilta ääneen luostarin aukioloajat. Luostari oli juuri sulkeutunut, onneksi bussi Katapolaan oli hetken kuluttua lähdössä, joten säästyimme kävelymatkalta. Katapolaan saavuttuamme kävimme leipomossa ja marketissa. Veimme ostokset kämpille ja menimme uimaan. Pikkutirsojen jälkeen nautimme aperitiivit ulkona ja menimme Taverna Mouragioon. Tilasimme dolmadekset, paikallista juustoa, lammasta, miekkakalaa ja puolikkaan retsinan. LP:n kehuma taverna näytti kyllä olevan kovasti suosiossa, mutta ei ollut muita tavernoja kummempi. Dolmadekset olivat purkkitavaraa, juusto täysin mautonta eikä listalla olevia ruokia ollut montaakaan saatavilla.

Yöunta häiritsivät ulkona mouruavat kissat. Koska leipomosta sai tummaa leipää vasta kymmeneltä, emme pitäneet mitään kiirettä. Leipomoreissulla Hannu kyseli mopovuokria ja aamiaisen jälkeen kävimme vuokraamassa 80cc skootterin kahdeksi päiväksi. Päätimme olla ahnehtimatta liikaa kerralla ja lähdimme tutkimaan saaren länsiosia. Tankkasimme ja ajoimme suoraan Hozoviotissan luostarille. Vaihdoimme parkkipaikalla vaatteet ja kipusimme raput ylös. Matkan varrella eräs pariisilaisneito otti meistä viralliset ”hääkuvat”. Luostari sijaitsee ainutlaatuisessa paikassa, vuorenrinteessä johon ei näy kuin mereltä tai aivan sen alapuolelta. Kävimme luostarin kirkossa ihailemassa ikoneja. Kavuttuamme kapeita portaita ylimpään kerrokseen meille tarjottiin lukumia, yrttilikööriä (maistui piparitaikinalta) ja lasilliset vettä virkistykseksi.

Matkamme jatkui Vroutsiin. Olimme lukeneet lehdestä, että siellä vietettäisiin Johannes Kastajan päivää. Katapolassa kukaan ei tiennyt juhlasta yhtään mitään, eikä Vroutsissakaan ollut kuin pari siestan hiljentämää kujasta, joten jatkoimme Arkesinen kylään. Sielläkin vain tuuli suhisi hiljaisilla kyläteillä, löysimme sentään yhden auki olevan tavernan johon pysähdyimme oluelle. Ajoimme vielä hetken matkaa eteenpäin. Pikkukylien ihmiset tervehtivät ystävällisesti ja vilkuttivat iloisesti kun ajoimme ohi. Tie kapeni ja huononi, joten käännyimme takaisinpäin, alkoi olla jo nälkäkin. Olisi kannattanut jatkaa vielä pari kilometriä eteenpäin; sieltä olisi löytynyt laivanhylky, josta Hannu seuraavana päivänä kyseli mopovuokraamon pitäjältä.

Poikkesimme Agia Anna Beachille, jonka niemenkärkeen näkyy Hozoviotissa. Rannalla on filmattu elokuva ”The Big Blue”. Siitä jurrutimme ylös Horaan. Sokkeloisten kujien labyrintistä löytyi pieni, parin tädin pitämä taverna johon jäimme lounaalle.

Illalla menimme syömään Corner Tavernaan. Satamakadulla oli tuulista, joten tarjoilija veti muovista tehdyn seinämän tuulensuojaksi. Lakkipäinen isäntä kehui mustekalaansa, eikä turhaan kehunutkaan. Majoneesilla vuoratut chefin- ja tonnikalasalaatit eivät nekään olleet hullumpia.

Seuraavana aamuna pakkasimme kameran ja uimakamppeet reppuun ja suuntasimme skootterin kohti Egialia. Ylhäällä vuoristossa liikennemerkit varoittelivat sumusta, meidän ajopäivämme sattuivat olemaan kirkkaita ja lähes pilvettömiä. Kävimme vilkaisemassa Pavlos Beachin, joka ylhäältä katsoen näytti houkuttelevalta hiekkasärkältä. Tosiasiassa se on pikkukiviranta, jolle tehdään myös veneretkiä Katapolasta. Jalkauduimme Potamoksen kylän alapuolella. Itse kylään nousimme rappuja pitkin. Potamos on paikallisten asuttama pieni viehättävä kylä. Seuraavaksi parkkeerasimme Langadaan. Tässäkin sokkeloisessa kylässä kuljetaan rappuja pitkin. Kolmas samanmoinen kaunis vuoristokylä on Tholaria, jonka kirkon kupeesta löytyy useita tavernoja, kahviloita ja majapaikkoja.

Säästimme lounastauon Egialiin. Ennen matkaa olimme harkinneet jakaa Amorgoksen päivät Katapolan ja Egialin välillä, kun emme oikein osanneet etukäteen päättää kumpaan asettuisimme. Päädyimme kuitenkin Katapolaan parempien lauttayhteyksien takia. Nyt olimme tyytyväisiä valintaamme, sillä Egiali taitaa olla enemmänkin nuorison suosiossa camping-alueen ja hienon hiekkarannan ansiosta. Meille sopii rauhallisempi, paikallisten asuttama Katapola. Kävelimme rantapromenadin ja päätimme jättää uimisen kotikylään. Ajoimme takaisin Katapolaan, palautimme skootterin ja pulahdimme mereen. Vesi oli märkää mutta lämmintä, eipä juuri virkistänyt. Patiolla kahvitellessamme mietin, että aivan taatusti tulen ikävöimään tätäkin saarta, tätäkin maisemaa.

Viimeisenä Amorgos-päivänä patikoimme ohi kotikirkkomme kohti yläpuolellamme siintävää antiikin kaupunkia Minoaa. Otimme huipulla valokuvia ja laskettelimme alas ohi oliivi- ja viinitarhojen Katapolan lahden toiselle puolelle. Tutkimme kylän kujat ja kävimme hautausmaalla. Vatsanahkani oli vesikelloilla tulomatkan palamisen jäljiltä, joten jätimme uimisen väliin tältä päivältä ja nousimme kämpille suihkuun ja lounaalle.

Maksoimme majoituksen ja otimme viimeiset terassikuvat. Saimme ostettua lauttaliput Koufonissille. Samalla varmistimme jatkoyhteyden Koufonissilta Naxokselle. Ihmeellistä, jo kolmas aikataulu joka pitää kutinsa! Auringon laskiessa istuimme syömään Taverna Akriin. Pimeässä illassa palasimme viimeistä kertaa pensionaattiimme. Ilma oli niin kosteanlämmin (suolamme kasaantui purkkiin, eikä tullut ulos ennen kuin seuraavalla saarella), että päätimme jättää pakkaamisen aamuun, vaikka lautta lähteekin jo puoli seitsemältä. Mieli oli haikea, silti täynnä odotusta. Aamulla, puolen tunnin lauttamatkan jälkeen, meitä odottaa taas uusi saari ja uusi majapaikka.

Pohjois-Intian Himalaja, kevät 2002

Tuomiokirkossa pidetyn hienon joulukonsertin herkistämänä Hannu kosi minua. Kiemurtelin aikani ajatusta vastaan, mutta lopulta asetin oman ehtoni; minä saan valita paikan. Olin pari vuotta aiemmin käynyt Pohjois-Intian Himalajalla, nähnyt ne upeat maisemat ja tutustunut uuteen kulttuuriin ja hienoihin ihmisiin, Tiibetin pakolaisiin. Olin myös saanut ystävieni kanssa kummitytön Dharamsalan lastenkylästä. Mikäs siinä, jos sulhaskokelas jaksaa kavuta perässäni Himalajaa kolmen kilometrin korkeuteen (minullahan oli sormukset repussa), niin mikä ettei!

Dharamsala 15.–25.3.2002

Juuri ennen matkaamme Intiasta kuului huonoja uutisia. Tilanne Kashmirin alueella kärjistyi, Shimlan itäpuolella esiintyi ruttoa, Gujaratin ja Uttar Pradeshin osavaltioissa kiihkouskovaiset tappoivat toinen toisiaan. Matkanjärjestäjä ja Delhin suurlähetystö kuitenkin rauhoittelivat, että maahan on turvallista matkustaa, kunhan välttää levottomimpia alueita.

Hämmästyimme taas itsekin, kun saimme kahden ihmisen matkatavarat mahtumaan yhteen rinkkaan. Olimme seuranneet lämpötilan nousua ja päätimme jättää sadevarusteet ja lämpimät vaatteet kotiin. Ainoat pitkät vaatteet olivat päällämme, kun aikaisin perjantaiaamuna lensimme Amsterdamiin ja sieltä Delhiin KLM:n erinomaisesta tarjoilusta nauttien.

Saavuimme Delhiin paikallista aikaa puolilta öin. Sää oli kuumankostea ja smog hirmuinen. Matkatavarat tulivat kaikki perille, niitä odotellessani kävin vaihtamassa dollareita rupioihin. Ryhmämme pakkautui tavaroineen kolmeen taksiin ja ajoimme läpi vilkkaan liikenteen (kuorma-autoilla on lupa liikkua vasta iltayhdeksän jälkeen) kaupungin toiselle laidalle, Tibetan Colonyyn. Pääsimme Wongdhen House -hotelliin suihkuun ja nukkumaan katossa pyörivän propellin alle.

Hotellin runsaan aamiaisen jälkeen jalkauduimme Tibetan Colonyn pääkadulle, joka oli ahdettu täyteen katukauppiaita, kerjäläisiä ja eri alojen harjoittajia, kuten partureita ja kenkien kiillottajia. Porukkamme jakaantui kahtia; osa lähti basaareja koluamaan, Katja ja Nina liittyivät meidän seuraamme, kun taksilla hurautimme New Delhin ”Stockalle”, Central Cottage Industries Emporiumiin. Käytimme pari tuntia tuliaisten etsimiseen, sitten olikin aika tutustua paikalliseen olutkulttuuriin. King Fisher -pintit löyhensivät kielenkantoja kun tutustuimme uusiin ystäviimme ja heidän matkakokemuksiinsa. Ajoimme takaisin hotelliin suihkuun ja päivälevolle. Päivällisen jälkeen kamat kasaan ja kävellen bussipysäkille. Ilta pimeni jo seitsemän aikaan, kun starttasimme pitkän matkamme kohti pohjoista. Liikenne oli ruuhkainen ja torvet soivat.

Ennen yhtätoista oli ruokapaussi. Pysähdyimme Prince-kuppilaan nauttimaan dal-lautaset. Matkan jatkuessa töyssyistä tietä sain ilmeisesti jonkun aikaa nukuttua, sillä havahduin vasta viiden aikaan. Aamu alkoi valjeta, maisema oli muuttunut yhä vuoristoisemmaksi ja matkustajat piristyivät viimeistään silloin, kun saavuimme Ala-Dharamsalaan. Upeat näkymät saattelivat meidät perille McLeod Ganjin täpötäyteen pieneen keskustaan.

Matkatavaramme siirrettiin bussista jeeppiin, me kävelimme kaikki 365 rappua kylän keskustasta alas Dip Tse Chock Ling -luostariin. Hannu jo valitteli pohkeiden väsymistä. Arvoimme huoneet vierastalosta ja purimme tavarat askeettiseen huoneeseemme. Ehdimme istua hetken terassilla, josta avautui näköala alas Kangran laaksoon ja tutustua jo aiemmin luostariin saapuneisiin suomalaisiin, ennen kuin oli aika mennä syömään. Luostarin aamiainen sisälsi (joka aamu) puuroa, munakasta, vastapaistettua leipää, teetä tai nes-kahvia. Syötyämme lähdimme koko porukka Kristiinan opastamalle kierrokselle. Taas samat 365 rappusta, nyt vain ylöspäin. Kävelimme pyhän polun buddhalaiseen tapaan myötäpäivään ja tutustuimme Dalai Laman kotitemppeliin. Isäntä itse ei ollut kotosalla vaan tutkimuksissa jossain Etelä-Intiassa ja sairauslomalla kesään saakka. Kävimme myös Tiibet-museossa, jossa liikutuin kyyneliin lukiessani kuvitettuja kertomuksia Tiibetin pakolaisten matkasta Himalajan yli Nepaliin ja sieltä Intiaan. Ilmeisesti kummityttöni olemassaolo teki niistä minulle niin koskettavia. Kylän keskustassa kartoitimme myös kirjakaupan, postin ja tuliaismyymälät. Sitten olikin taas ruoka-aika. ”Tähtibaari” oli joutunut boikottiin omistajan työntekijöilleen maksamatta jättämien palkkojen takia, joten valloitimme Ashoka-ravintolan aurinkoisen kattoterassin ja Kristiina tilasi meille herkulliset kasvis- ja kanapöperöt. Seuraamme liittyi myös Dharamsalassa asuva Erja (fysioterapeutti), jolta kaikki tilasivat hieronta-aikoja. Syötyämme itsemme pulleiksi jätimme shoppailut sikseen ja kävelimme luostariin suihkuun ja päivittämään matkakertomuksia. Ennen päivällistä ehdimme torkahtaa hetkeksi. Ruokalajit pysyivät linjassa; alkuun sieni-pinaattikeittoa, pääruuaksi riisiä ja kasviskastikkeita.

Päivä oli ollut aurinkoinen ja lämmin. Edellisellä ryhmällä ei ollut sään suhteen yhtä hyvää tuuria; oli ollut kylmää ja kosteaa, yöllä vain +5 astetta. Triundin vaelluksella porukka oli kahlannut puolisääreen ja paikoin polviin ulottuvassa lumihangessa.

Ilta pimeni heti kun aurinko oli laskenut vuorten taakse. Päätimme jättää iltaoluet toiseen kertaan ja istuimme jonkun aikaa luostarin näköalaterassilla tähtitaivasta ihaillen.

Kaksi edellistä yötä oli nukuttu todella huonosti metelissä ja epämukavissa kulkuneuvoissa. Maanantaina heräsimme levänneinä lintujen sirkutukseen. Luostarin hiljaisuuden oli rikkonut vain Hannun kuorsaus ja temppelistä kuulunut kello kuuden aamukongi. Käytyämme lämpimässä suihkussa ihastelimme pilvetöntä taivasta ja aamuauringossa kylpevää maisemaa. Kangran laakso oli vielä udun peitossa, mutta upeat vuoret näkyivät selvästi.

Tuntui hyvältä palata McLeod Ganjiin ja nähdä tuttuja luostarin asukkaita; Tenzin, Sonam ja luostarin henkilökuntaa. Tuttuja paikkoja ja maisemia, joita huomasin hiljaa ikävöineeni. Tämän paikan viehättävät vastakohdat; kylän kaoottinen meteli ja luostarin rauha, kerjäläiset, kaupustelijat ja elämisen askeettisuus, kuraiset kadut roskineen ja avoviemäreineen, toisaalta upea luonto ja maisemat, mitä ei muualla näe.

Aamiaisen jälkeen teimme treffit kylän keskustaan. Tässä vaiheessa Hannu oli sitä mieltä, ettei näihin rappusiin totu ikinä! Kävimme katsomassa mattojen kudontaa ja tutustuimme myytäviin tuotteisiin. Ruuhkautimme kylän pienen postitoimiston jonottamalla postimerkkejä. Matka jatkui kävellen alaspäin pölyistä, kapeaa ”tietä” Tiibetin pakolaishallituksen hallintokeskukseen. Erja opiskelee siellä tiibetin kieltä ja kävimme tutustumassa hänen yhden huoneen asuntoonsa. Juotuamme teet ulkokahvilassa patikoimme Ala-Dharamsalaan. Kerjäävät mustalaislapset kävivät aktiivisesti kimppuumme ja roikkuivat repuissamme kunnes pääsimme Dhauladhar-hotellin ravintolaan lounaalle. Kukaan ei enää kaivannut auringonpaistetta, joten meille katettiin pitkä pöytä terassille varjoon. Pöytään kannettiin oluet, tomaattikeitot, leipää ja erilaisia friteerattuja kasvis- ja kanajuttuja. Syötyämme matka jatkui edelleen jalan tiibetiläisen lääketieteen ja astrologian instituuttiin. Kävimme vuorotellen ”pulssitohtoreiden” vastaanotolla. Minusta ei löytynyt mitään mainittavaa vikaa, eikä myöskään Tommista, joka yritti saada itselleen kirjallista todistusta terveydentilastaan. Muut sen sijaan menivät reseptiensä kanssa kukin vuorollaan lunastamaan lääkkeet ja luontaistuotteet vaivoihinsa.

Osa ryhmästä sai tarpeekseen hikisestä taivalluksesta ja palasi McLeod Ganjiin taksilla. Ostimme lisää vettä ja päätimme kävellä paluumatkankin. Matkan varrella ryhmä kerjäläislapsia kiusasi japanilaistyttöä, joka oli erehtynyt antamaan jonkun lantin. Tommi herrasmiehenä jäi hätistelemään lapsia pois ja pitämään seuraa neidolle. Kylän keskustaan päästyämme ostimme paikallisesta ”Alkosta” kaksi sanomalehtiin käärittyä ”saunaolutta” ja kirimme luostariin suihkuun ennen muita. Ja olikin taas aika mennä syömään. Päivällisellä tarjottiin vihannes-munakeittoa, kasvisspagettia ja tofu-nokkoskastiketta. Syötyämme kapusimme ylös kylille, etsimme nettipaikan ja istuimme tunnin (40 rp) kirjoittamassa. Paluumatkalla oli taskulampulle todellista tarvetta pimeissä rapuissa. Pikkumunkit loilottivat ulkolukua temppelin edustalla. Rauhallinen ilta, päiväkirjojen kirjoittelua ja kynttilänvaloa…

Tiistaina olin hereillä jo viiden aikaan. Makuupusseissa alkoi olla turhan kuuma, joten levitimme ne peitoiksi. Aamiaisen jälkeen luostarin päämunkki Tenzin esitteli meille luostarin ja temppelin. Samalla hän kertoi buddhalaisuudesta ja sen symboliikasta. Kävimme myös kurkistamassa munkkien luokkahuoneisiin, joissa harjoitettiin kaunokirjoitusta ja englanninkieltä opetettiin hirsipuuta pelaten. Opettaja oli nuori englantilaismies, joka puolen vuoden palkattomalla pestillään saa täyshoidon luostarissa. Kierroksen jälkeen kokoonnuimme taas keskustaan. Vietyämme pyykit pesulaan ryhmämme jakaantui kolmeen taksiin ja hurautimme kapeaa, kuoppaista ja kivistä tietä alakylään ja siitä Norbulingka-instituuttiin, jossa opetetaan perinteistä tiibetiläistä kädentaitoa. Parempaa ajoitusta ei olisi voinut olla; puut olivat juuri saaneet lehdet ja puhjenneet kukkaan. Temppelin kattoterassilta aukeni näkymä instituuttia ympäröivään puutarhaan ja vihreään laaksoon. Muutenkin kaunis japanilaistyylinen puutarha oli nyt kertakaikkisen upea. Lounastimme puutarhakahvilassa sinisten lintujen lennellessä puissa. Lounaan jälkeen katsastimme vielä työpajoja ja teimme ostoksia instituutin myymälässä.

McLeod Ganjissa yritimme päästä eroon 500 rupian seteleistä, jotka olin saanut lentokentän pankista. Ne olivat yllätykseksemme vanhentuneita, eivätkä kelvanneet kenellekään, toisin kuin Delhissä. Visallakaan ei ollut mitään käyttöä tässä tuppukylässä. Onneksi eurot sentään tunnettiin ja saimme niitä vaihdettua. Käytyämme suihkussa Erja tuli hieromaan meidät ammattilaisen ottein, tuntui tosi hyvältä. Päivällisen jälkeen kapusimme keskustaan ostoksille ja lukemaan sähköpostit. Vietimme luostarissa rauhallisen ”koti-illan”.

Yöllä kuulin peltikatolta kuminaa, kun apinat oikaisivat pitkin kulkureittejään. Nukuin kuulematta aamukellojen kalkatusta ja heräsin keskiviikkoaamuun jonkun linnun erikoiseen laulantaan. Suihkuun, terassille seuraamaan auringonvalon kapuamista pitkin vuorenrinteitä ja sitten aamiaiselle.

Treffit keskustassa olivat vasta klo 11.00 joten meillä oli aikaa kavuta rauhassa raput ylös, viedä kortit postiin ja istua kirjoittamaan lisää kortteja. Kävelymatka lastenkylään sujui rattoisasti jutellen pitkin varjoista metsätietä. Matkan varrella pidimme kuvaustauon ja ihastelimme ”omaa” luostariamme vuoren rinteessä. Olimme perillä hyvissä ajoin ja Kristiina vei meidät teelle Dal Laken rannalle ja näytti meille Shiva-temppelin. Lastenkylässä tutustuimme työluokkiin, joissa opetetaan kudontaa ja ompelua. Myymälä on siirretty McLeod Ganjiin, joten ostokset jäivät myöhempään. Kävelymatka jatkui ylöspäin ja tapasimme kylän johtajattaren. Hänen opastuksellaan kävimme katsomassa pienimpien lasten asuintalot. Kun muut lähtivät koulun kanttiiniin lounaalle, me kummit jäimme odottamaan tyttöjämme. Maikki ja Elmeri saivat pienen Tsetsumin huostaansa ja minä tapasin vihdoinkin Dolman. Yllätin itsenikin kun sain liikutukseni peitettyä, johtui luultavasti Dolman ujostelusta ja arkuudesta. Menimme toimistoon ja kokeilimme heti Nokian kumisaappaiden sopivuutta. Tyttö oli hämmästyksekseni varsin pitkä ikäisekseen, mutta onneksi saappaat sentään sopivat. Olimme sopineet johtajattaren kanssa, että saamme tytöt huostaamme muutamaksi tunniksi. Yhteisellä taksilla palasimme McLeod Ganjiin, mutta matka keskeytyi renkaan rikkoutumisella. Sen vaihtamiseen ei kokeneelta kuskilta paljon aikaa kulunut, ja taas huristelimme pitkin kuoppaista tietä läpi kylän Dalai Laman kotitemppeliin. Pyöräytimme porukalla isoa rukousmyllyä ja heti näki, että tytöt olivat pienestä pitäen oppineet buddhalaiset tavat. Tytöt olivat syöneet lounaan lastenkylässä joten päätimme unohtaa pizzat. Namgyalin kahvilassa tilasimme kakkupaloja, limua ja teetä. Kun tytöt olivat kylläisiä, kävimme vielä ylhäällä pyöräyttämässä temppelin pienempiä rukousmyllyjä ja otimme poseerauskuvia näköalatasanteella. Kävelimme kirjakauppaan, josta ostimme lapsille puiset rukoushelmet kaulaan. Hannu hyvästeli Dolman ja lähti hakemaan pyykit pesulasta. Karkkikaupan kautta palautimme tytöt sovittuun aikaan takaisin lastenkylään. Hyvästit jätettyämme lähdimme kävelemään metsäpolkua. Jossain vaiheessa harhauduimme ja päädyimme yllättäen ajotielle. Heti meille tarjottiin kyytiä ilmastoidussa jeepissä, eihän siitä voinut kieltäytyä. Luostarissa suihkut ja hetken hengähdystauko ennen päivällistä. Pari suomalaista oli saanut kutsun paikallisiin häihin ja kuulimme päivällisellä heidän kertomuksensa päivän kulusta. Kipaisimme vielä kylillä ottamassa pitkän päivän päätteeksi oluet Ashokan terassilla. Kuu oli edelleenkin ylösalaisin ja taivas tähtikirkas. Ilma oli leppeän lämmin…

Torstaina aamiainen nautittiin normaalista poiketen jo puoli seitsemältä. Syötyämme pakkasimme evääksi pari banaania, leipäpaloja ja korppuja. Kokoonnuimme kylän keskustaan ja lähdimme yhdessä kävelemään metsän halki kohti vuoria. Jo alkutaival oli raskas. Etenimme epätasaista metsätietä, jota mikään kulkuneuvo aasia lukuun ottamatta ei pystynyt kulkemaan. Ensimmäisellä teetuvalla pidimme paussin ja kevensimme vaatetusta. Sää alkoi lämmetä auringon kivutessa korkeammalle ja maisemat sen kun komistuivat. Teetauon jälkeen matka jatkui rauhalliseen tahtiin pienissä ryhmissä rupatellen. Luostarin portaiden päivittäinen kapuaminen oli nähtävästi lisännyt kisakuntoa, koska Hannukin jaksoi mukana, tosin itsekseen jupisten. Välillä oli tasaisempaa ja ehdimme vilkuilla vähän maisemiakin. Alppiruusut kukkivat kirkkaan punaisina pitkin vuorten rinteitä suurina puina. Ei ollut liian kuuma taivaltaa, sillä matkan varrelle osui varjoisiakin osuuksia. Suurin osa matkasta (noin 9km) oli epätasaista, kivistä ylämäkeä. Sai olla tarkkana, ettei kompuroinut omiin jalkoihinsa. Reppu selässä hiosti ja pidimme usein juomataukoja. Pahin kohta reitin varrella oli edellisen monsuunin aiheuttama sortuma; hiekkaista rinnettä alas ja toista ylös miten kukin parhaiten taisi. Kädet sai puhdistettua lumikasoissa, joita oli sitä enemmän mitä ylemmäs kävelimme. Seuraavalla teetuvalla oli taas tauon paikka. Suklaa, keksit, korput, sipsit ja juotavat tekivät kauppansa.

Triundin tasanteelle (noin 3000 metrin korkeudessa) nousimme yhdessä, sillä halusimme nähdä yhtaikaa upean Dhauladhar-vuoriston (korkein kohta noin 5500m) levittäytyvän silmiemme eteen. Hannukin totesi, että tämän näkymän takia kannatti vähän kärsiä. Jätimme muun porukan huilailemaan nurmikolle ja kävelimme vähän kauemmas. Sormeni olivat aivan nakkeina ja saimme tehdä töitä ennen kuin sain sormuksen mahtumaan nimettömääni. Maikki kaivoi juuri repustaan lentokoneviinejä, kun palasimme muiden luokse ilmoittamaan kihlauksestamme. Saimme sopivasti skoolata ja vastaanottaa onnitteluja ”todistajiltamme”. Kihlakuvaamme asettui yksi niistä kolmesta koirasta, jotka olivat seuranneet ryhmäämme koko matkan McLeod Ganjista saakka.

Tunnin verran Triundissa huilailtuamme alkoi paluumatka, joka otti polviin ja varpaisiin, mutta sujui nousua nopeammin. Teetuvalla pidettiin taas taukoa ja kaikki selvisivät sortumakohdasta kunnialla. Päätimme yhteistuumin jättää vuoristolounaan väliin, tuntui terveellisemmältä vaihtoehdolta syödä vasta kylillä. Loppumatkasta oikaisimme vähän ja laskeuduimme Dharamkotiin (entinen hippikylä) pitkin liukkaita liuskekiviportaita. Kristiina hyppäsi Dharamkotissa riksan kyytiin ja lähti edeltä Ashokaan tekemään tilausta, siellä kun ruuan valmistus aloitetaan vasta tilauksen jälkeen. Jos haluat syödä kanaa, niin sitä lähdetään sitten teurastamaan… Ashokaan tulimme hikisinä ja pölyisinä, kyllä maistui intialainenkin olut tosihyvältä! Pöytiin kannettiin tuoresalaattia (punaisia porkkanoita!), riisiä, leipää, kasviskastikkeita ja ihanaa voikermakanaa. Söimme itsemme nälkäisinä niin ähkyyn, että ilmoitimme saman tien jättävämme luostarin päivällisen väliin. Sovimme nyyttikestit metsäleirille ja poistuimme suihkuun ja tuokioksi petiin.

Illan pimennyttyä lähdimme taskulamppujen avulla suunnistamaan pitkin kivistä ja kuraista metsäpolkua tasanteelle, johon sytytimme kynttilöitä ja suitsukkeita. Ylösalaisin oleva kuunsirppi ja tähdet kirkastivat pimeää taivasta. Munkkirommipullo laitettiin kiertämään ja kun kaikilla oli mukit täytettyinä, Kristiina piti meille puheen ja ojensi koko ryhmältä kihlajaislahjan; kauniin jadekivellä koristetun rukousmyllyn. Sen jälkeen Tommi piti maljapuheen uusien kummien puolesta (joita ryhmässämme oli peräti neljä) ja kiertämään laitettiin ”sikarit”, intialaista Beedies-tupakkaa. Ennen kuin lähdimme rämpimään paluumatkalle pimeään metsään, keräsimme kaikki roskat mukaamme ja siistimme jälkemme. Hämmästykseksemme kaikki selvisivät luostariin ehjin nahoin ja jaloin, tosin kuraisin housunlahkein.

Perjantaiksi ei ollut mitään valmista ohjelmaa, mutta moni halusi lähteä Karmapa Laman vastaanotolle saamaan tämän siunauksen. Aamupäivällä oli aikaa käväistä pesulassa ja pyörähtää hetki kylillä. Teimme vähän tuliaisostoksia ja istuimme Ashokan terassilla kirjoittamassa kortteja. Jätin Hannun tilaamaan ”jotain pientä” sillä aikaa kun käväisin postissa. Poissa ollessani hän oli tutustunut naapuripöydän asiakkaisiin ja utelias kun on, hänen oli selvitettävä, mistä kolmikko oli kotoisin. Viehättävä kanadalaisrouva kertoi heidän tulleen tapaamaan hänen Intiassa asuvaa tytärtään. Hän kertoi äitinsä olevan syntyjään suomalainen (os. Siljander). Tarjoilija toi pöytäämme vadillisen riisiä ja kahta kanakastiketta, että sellaista pientä oli Hannu tilannut! Syötyämme tapasimme muut taksiasemalla ja lähdimme Ala-Dharamsalan kautta Karmapan temppeliin, jossa kaikkien passit tarkistettiin. Jätimme kengät ja reput ulos ja kehontarkastuksen jälkeen pääsimme sisälle temppeliin. Karmapan saavuttua etenimme jonossa saamaan siunauksemme. Sen jälkeen istuimme jalat ristissä lattialle kuuntelemaan hänen viisaita sanojaan. Puhe käännettiin englanniksi, mutta huono äänentoisto jätti paljon arvailujen varaan. Paikat puutuneina palasimme takseilla McLeod Ganjiin. Päivällisellä sovimme viimeisen illan treffit kantapaikkaamme. Kuun valaistessa kulkuamme kapusimme raput ylös ja kävelimme Ashokaan. Tässä porukassa riitti juttua ja naurua!

Lauantai oli viimeinen päivä McLeod Ganjissa. Söimme tukevan aamiaisen ilman kiirettä ja jäimme vielä keskustelemaan buddhalaisuudesta Erjan ja Kristiinan asiantuntevalla opastuksella. Lähdimme keskustaan tekemään viimeiset ostokset. Luostarin portaita noustessamme totesimme vuorten olevan ensimmäistä kertaa aamulla pilvien peitossa. Näimme myös ensimmäisen kerran suuria harmaita apinoita, pieniä ruskeita ”kaatopaikka-apinoita” oli kyllä näkynyt tottumiseen saakka. Kesken kauppojen kiertelyn nousi yllättäen kova tuulenpuuska, joka nosti pölyn ilmaan ja tiputteli tavaroita kadunvarren myyntikojuista. Liput olivat tuulessa vaakasuorassa ja katukauppiaat keräsivät kiireesti tavaroitaan suojaan mahdolliselta sateelta. Siinä vaiheessa, kun lasitavaraa alkoi putoilla sälähtäen jalkoihimme, suojauduimme Ashokaan oluelle, tällä kerralla sisätiloihin. Meidän oli tarkoitus kiertää vielä kerran pyhä polku ja käydä luostarikahvilassa pizzalla, mutta kun tuttuja alkoi valua Ashokan suojiin, päätimme koko porukka jäädä lounaalle. Syödessämme runsaita kasvis- ja kana-aterioita taivaskin selkeni ja terassilla otettiin lisää kihlajaiskuvia. Ostimme evästä pitkää bussimatkaa varten ja palasimme luostariin suihkuun ja pakkaamaan. Oli vielä hetki aikaa istua majatalomme päädyssä ”tupakkaringissä” ja seurata apinoiden villiä menoa, kun kolmejalkainen Klenkka ja muut luostarin koirat ajoivat niitä takaa pitkin pihaa. Ennen bussimatkaa tarjolla oli teetä ja pikkuleipiä. Tenzin jakoi meille luostarin läksiäislahjat. Hyvästeltyämme luostarin väen kannoimme tavaramme jeeppeihin ja kävelimme raput vielä viimeisen kerran ylös keskustaan. Pakkauduimme bussiin ja seitsemältä lähdimme rymistelemään 550 km kohti Delhiä. Hämärästä huolimatta näimme vielä vilauksen lumihuippuisesta Dhauladhar-vuoristosta. Kuski paineli sellaista haipakkaa, että ihme kun lainkaan pysyimme tiellä kaikissa kurveissa ja kapeikoissa.

Yhdentoista aikaan pysähdyimme ruoka- ja vessatauolle jonkun hotellin luona. Kristiina varoitteli, ettei kannata alkaa kokeilemaan mitään Intian herkkuja (hygienia, mitä se on?), joten tyydyimme virvokkeisiin. Pitkän yön aikana pidettiin vielä yksi lyhyt tauko. Toinen (ei suunniteltu) tauko tulikin totutusta syystä; rengasrikko. Koko yönä ei tullut nukutuksi, oli se sellaista rynkytystä. Välillä tuntui, että kuski oli hukannut maantien ja paineli pitkin kivikkoista pellonpiennarta. Kuuden aamuhämärissä saavuimme vihdoin Delhiin ja kun bussi pysähtyi, oli rynnättävä ulos haalimaan tavaroitaan bussin takaosasta tai katolta, josta niitä tyhjennettiin kadun varteen. Lastasimme kaikki kassimme kolmeen riksaan, joiden rinnalla kävelimme Wongdhen Houseen. Saatuamme huoneemme painuimme suihkuun ja petiin.

Päätimme yhteistuumin jättää paahtavan Delhi-kierroksen väliin, molemmilla oli vatsat sen verran kuralla. Nukuttuamme pari tuntia kävimme alakerrassa aamiaisella. Uskalsin jo tilata maitokahvia, eihän ollut enää mitään menetettävääkään. Omeletti-aamiaisen jälkeen kevensimme vaatetusta ja siirryimme kattoterassille kirjoittelemaan ja viestittämään, olihan gsm-yhteys taas ilonamme. Samalla ihailimme savusumun peittämiä jokimaisemia. Käytyämme taas suihkussa lähdimme Tibetan Colonyn kadulle ihmettelemään sen vilinää. Kävimme pikaisesti netissä ja löysimme tosi siistin kaupan, jossa sorruimme tuliaisostoksiin. Takaisin hotelliin suihkuun ja päivätorkuille. Iltapäivällä lueskelimme alakerrassa intialaisia päivälehtiä ja seurasimme hämmentyneinä tuntikausia jatkuvaa krikettiottelua televisiosta. Omituista peribrittiläistä urheilua!

Saimme odottaa pitkän tovin, ennen kuin ensimmäiset palasivat Delhin turistikierrokselta. Oli kuulemma vaalipäivä, josta syystä olutta ei myyty eikä tarjoiltu missään (ns. Dry Day). Sovimme päivällisen kahdeksaksi, joten oli aikaa pakata tavarat ja käydä vielä kerran suihkussa. Kristiina tilasi taas pöydän täyteen herkkuja; momoja, nuudeleita, riisiä, kasvispyöryköitä ja puhvelinlihaa. Alkuun banaanilassit ja ruokajuomaksi lemonsoodaa tai inkivääriteetä. Ruokia odotellessamme Kristiina selosti lentokentän monimutkaisia systeemejä, sillä hän jäi itse vielä Intiaan suunnittelemaan syksyllä pohjoiseen suuntautuvaa retkeä. Kiitettyämme häntä ja hotellin henkilökuntaa pakkauduimme kaikkien pakaasiemme kanssa takseihin ja aloitimme tunnin ajomatkan lentokentälle. Alkoi tiivis jonottaminen kiilaavien intialaisten joukossa. Lentokentän sisätiloissa jonotimme ruumaan menevien tavaroiden läpivalaisuun. Kun tavarat oli läpivalaistu ja merkitty, ne piti itse roudata seuraavaan jonotuspisteeseen. Nyt pääsimme niistä eroon ja saimme samalla lentopaikat ja käsimatkatavaramme merkittiin. Sitten jonotimme passintarkastukseen ja saimme leimat passeihin. Päästyämme kansainväliselle alueelle suunnistimme ravintolaan tilaamaan oluet, olihan vuorokausi jo vaihtumassa. Mutta vaalikaranteeni olikin kolmen päivän mittainen! Siirryimme jonottamaan lähtöaulaan. Käsimatkatavarat läpivalaistiin ja me jouduimme kehontarkastukseen. Yhdeltä ryhmämme jäseneltä löytyi taskusta irtonainen kameranpatteri, hänet todettiin liian vaaralliseksi matkustajaksi ja passi sekä lentolippu otettiin pois. Kristiina viestitti ohjeita ja Tommi meni tulkiksi tivaamaan asiapapereita takaisin. Sitten pitikin enää odottaa ja jonottaa pääsyä lentokoneeseen. No tietysti ruumaan oli päässyt joitakin sinne kuulumattomia matkatavaroita, joten jouduimme odottamaan niiden löytymistä. Odotellessamme meille varattu ilmatila täyttyi ja pääsimme lähtemään tunnin aikataulusta myöhässä.

Amsterdamiin saavuimme aamulla lähes aikataulun mukaisesti. Helsingin lento oli myös ajassaan, sitä odotellessa oli aikaa tehdä kalliita tax-freeostoksia, olimmehan palanneet EU-alueelle. Viimeisellä lennolla saimme viimein kohotettua kuohuviinimaljat kihlauksellemme. Kotona huomasimme, että ruumaan menneen repun sivutasku oli tyhjennetty. Kameran lisäksi katosi myös siinä ollut täysi filmirulla, jossa oli mm. Triundissa ja yöllisellä metsäleirillä otettuja kuvia. Onneksi sovimme porukalla treffit alkukesällä Helsinkiin, joten saamme muilta tilattua meiltä puuttuvia kuvia.

Summa summarum, vaikka reissu olikin aika ajoin melko rankka, ei jäänyt epäilystäkään, ettemmekö vielä joskus löytäisi itseämme uudelleen Himalajan juurelta.

Paras muisto matkasta kulkee päivittäin mukanamme; kaivertaja vaihtoi päivämäärän ja paikan nimen järjestystä, joten sormuksissamme lukee Hannu Triund 21.3.02 ja Illusia Triund 21.3.02. Luuli kai, että olemme menneet naimisiin ja että sukunimemme on Triund, olkoon sitten niin.

http://www.tcv.org.in/

Lonely Planet ”Indian Himalaya”
Manil Suri ”Vishnun unet”
P. Sainath ”Kaikkihan rakastavat kunnon kuivuutta: tarinoita todellisesta Intiasta”

Euroopan kauneimmat matkakohteet TOP 100

Google Local Guide -sivustolla on hieno video, joka esittelee (kuvaajan mielestä) 100 Euroopan kauneinta kohdetta. Minä olen nähnyt niistä noin puolet. Tosin ihmettelen, miksi Auschwitz on listalla. Joka tapauksessa, listan innoittamana aloin miettiä omia mieleen painuneita matkakohteita. Yritin unohtaa karut kivikylät, Kreikan kuivat pikkusaaret, tapaamani ihanat ihmiset, syömäni loistavat ateriat, hienojen vaellusten rasitukset ja keskittyä ”kameran ruusunpunaisen linssin läpi” näkemiini kohteisiin, joihin haluaisin palata tai olen jo palannutkin. Kyllähän niitä Euroopasta yli 100 löytyy, helposti! Lasten kasvettua teineiksi siirryin omatoimimatkailuun ja yksin reissaamiseen. Moneen matkaan olen yhdistänyt useampia maita, saaria tai kaupunkeja.

Kreikka

Kreikassa rakastan eniten karuja, pieniä saaria ja niiden asukkaita, mutta kauneimpia ovat olleet mm. Paros (Parikia ja Naoussa), Milos, Mykonos, Parga, Lindos, Symi, Kreetalla Hanian vanhakaupunki ja Samarian rotko.

Balkanin maissa olen kierrellyt toistakymmentä kertaa. Köyhissä maissa, kuten Albania ja Serbia, rakennuskanta on yhtä sekamelskaa ja sodan jäljet ovat monissa maissa vielä näkyvissä. Upeinta on luonto; saaristo, hienot rannat ja komea vuoristo.

Krkan luonnonpuisto

Kroatia

Dubrovnik, Hvar, Trogir, Korčula, Lošinj, Šibenik, Istria (varsinkin Rovinj) ja Krkan luonnonpuisto. Makarska Rivieran kohteet eivät juuri eroa toisistaan, kaikkia niitä yhdistää takana kohoava upea Biokovo-vuoristo.

Kravica Waterfalls

Bosnia & Hertsegovina

Mostar, Sarajevo ja Kravican vesiputous.

Montenegro

Perast, Kotor ja Ulcinj.

Serbia

Belgradin linnoitus ja kirkot, Novi Sadin vanhakaupunki ja Sremski Karlovci.

Pohjois-Makedonia

Ohrid, Sveti Naum, Skopjen vanhakaupunki ja Matka Canyon.

Albania

Gjirokastër, Berat ja Himarë.

Viro

Tallinna, Pärnu, Tartto, Sipulitie, Hiidenmaa ja Saarenmaa.

Latvia

Riika, Jurmala ja Ventspils.

Liettua, Vilna ja Trakai.

Unkari

Budapest, Eger ja Pécs.

Tšekki

Praha, Český Krumlov, Adrspach ja Trutnov.

Slovakia, Bratislava

Puola

Krakova, Zakopane, Tatra-vuorten vaellusreitit ja Varsovan vanhakaupunki.

Slovenia, Ljubljana

Itävalta, Wien (kaunis ja kallis).

Saksa

Berliini ja Moselin pienet viinikylät (Mosel camino).

Italia

Rooma, Tivoli ja Cinque Terre.

Turkki, Istanbul ja Efesos.

Espanja

Madrid, Barcelona, San Sebastián, Islallana (Logroño), Ribadeo, Burgos, Ávila, Zamora, Mogarraz, Andalusia (Málaga, Frigiliana, Setenil de las Bodegas, Cádiz, Arcos de la Frontera, Sevilla, Ronda), Pohjois-Teneriffa, Puerto de Mogán (Gran Canaria) ja Camino de Santiago (Camino Francés).

Portugali

Lissabon, Porto, Pinhão, Óbidos, Sintra, Évora, Aveiro, Coimbra, Ponte de Lima, Santarém, Figueira da Foz, Madeira, Azorit (São Miguel) jaCamino Portugues.

Ranska

Biarritz, Colmar ja Nancy.

Hollanti

Amsterdam, Arnhem ja Nijmegen.

Englanti, Lontoo

Irlanti 

Dublin, Dingle ja Aran-saaret.

Suomen jätin tarkoituksella pois, sillä listasta olisi tullut loputon. Muutaman kotimaan kohteen haluan kuitenkin mainita; saaristo, rannikkokaupungit, järviseudut, kansallispuistot ja Lappi.

Mitkä ovat Sinun mielestäsi Euroopan kauneimpia kohteita?

Lisään kuvia vielä omaan blogiini

https://illusiafinland.blogspot.com/2021/02/euroopan-kauneimmat-matkakohteet-top-100.html

https://illusiafinland.blogspot.com/

yv: illusia.finland@gmail.com