Pohjois-Intian Himalaja, kevät 2002

Tuomiokirkossa pidetyn hienon joulukonsertin herkistämänä Hannu kosi minua. Kiemurtelin aikani ajatusta vastaan, mutta lopulta asetin oman ehtoni; minä saan valita paikan. Olin pari vuotta aiemmin käynyt Pohjois-Intian Himalajalla, nähnyt ne upeat maisemat ja tutustunut uuteen kulttuuriin ja hienoihin ihmisiin, Tiibetin pakolaisiin. Olin myös saanut ystävieni kanssa kummitytön Dharamsalan lastenkylästä. Mikäs siinä, jos sulhaskokelas jaksaa kavuta perässäni Himalajaa kolmen kilometrin korkeuteen (minullahan oli sormukset repussa), niin mikä ettei!

Dharamsala 15.–25.3.2002

Juuri ennen matkaamme Intiasta kuului huonoja uutisia. Tilanne Kashmirin alueella kärjistyi, Shimlan itäpuolella esiintyi ruttoa, Gujaratin ja Uttar Pradeshin osavaltioissa kiihkouskovaiset tappoivat toinen toisiaan. Matkanjärjestäjä ja Delhin suurlähetystö kuitenkin rauhoittelivat, että maahan on turvallista matkustaa, kunhan välttää levottomimpia alueita.

Hämmästyimme taas itsekin, kun saimme kahden ihmisen matkatavarat mahtumaan yhteen rinkkaan. Olimme seuranneet lämpötilan nousua ja päätimme jättää sadevarusteet ja lämpimät vaatteet kotiin. Ainoat pitkät vaatteet olivat päällämme, kun aikaisin perjantaiaamuna lensimme Amsterdamiin ja sieltä Delhiin KLM:n erinomaisesta tarjoilusta nauttien.

Saavuimme Delhiin paikallista aikaa puolilta öin. Sää oli kuumankostea ja smog hirmuinen. Matkatavarat tulivat kaikki perille, niitä odotellessani kävin vaihtamassa dollareita rupioihin. Ryhmämme pakkautui tavaroineen kolmeen taksiin ja ajoimme läpi vilkkaan liikenteen (kuorma-autoilla on lupa liikkua vasta iltayhdeksän jälkeen) kaupungin toiselle laidalle, Tibetan Colonyyn. Pääsimme Wongdhen House -hotelliin suihkuun ja nukkumaan katossa pyörivän propellin alle.

Hotellin runsaan aamiaisen jälkeen jalkauduimme Tibetan Colonyn pääkadulle, joka oli ahdettu täyteen katukauppiaita, kerjäläisiä ja eri alojen harjoittajia, kuten partureita ja kenkien kiillottajia. Porukkamme jakaantui kahtia; osa lähti basaareja koluamaan, Katja ja Nina liittyivät meidän seuraamme, kun taksilla hurautimme New Delhin ”Stockalle”, Central Cottage Industries Emporiumiin. Käytimme pari tuntia tuliaisten etsimiseen, sitten olikin aika tutustua paikalliseen olutkulttuuriin. King Fisher -pintit löyhensivät kielenkantoja kun tutustuimme uusiin ystäviimme ja heidän matkakokemuksiinsa. Ajoimme takaisin hotelliin suihkuun ja päivälevolle. Päivällisen jälkeen kamat kasaan ja kävellen bussipysäkille. Ilta pimeni jo seitsemän aikaan, kun starttasimme pitkän matkamme kohti pohjoista. Liikenne oli ruuhkainen ja torvet soivat.

Ennen yhtätoista oli ruokapaussi. Pysähdyimme Prince-kuppilaan nauttimaan dal-lautaset. Matkan jatkuessa töyssyistä tietä sain ilmeisesti jonkun aikaa nukuttua, sillä havahduin vasta viiden aikaan. Aamu alkoi valjeta, maisema oli muuttunut yhä vuoristoisemmaksi ja matkustajat piristyivät viimeistään silloin, kun saavuimme Ala-Dharamsalaan. Upeat näkymät saattelivat meidät perille McLeod Ganjin täpötäyteen pieneen keskustaan.

Matkatavaramme siirrettiin bussista jeeppiin, me kävelimme kaikki 365 rappua kylän keskustasta alas Dip Tse Chock Ling -luostariin. Hannu jo valitteli pohkeiden väsymistä. Arvoimme huoneet vierastalosta ja purimme tavarat askeettiseen huoneeseemme. Ehdimme istua hetken terassilla, josta avautui näköala alas Kangran laaksoon ja tutustua jo aiemmin luostariin saapuneisiin suomalaisiin, ennen kuin oli aika mennä syömään. Luostarin aamiainen sisälsi (joka aamu) puuroa, munakasta, vastapaistettua leipää, teetä tai nes-kahvia. Syötyämme lähdimme koko porukka Kristiinan opastamalle kierrokselle. Taas samat 365 rappusta, nyt vain ylöspäin. Kävelimme pyhän polun buddhalaiseen tapaan myötäpäivään ja tutustuimme Dalai Laman kotitemppeliin. Isäntä itse ei ollut kotosalla vaan tutkimuksissa jossain Etelä-Intiassa ja sairauslomalla kesään saakka. Kävimme myös Tiibet-museossa, jossa liikutuin kyyneliin lukiessani kuvitettuja kertomuksia Tiibetin pakolaisten matkasta Himalajan yli Nepaliin ja sieltä Intiaan. Ilmeisesti kummityttöni olemassaolo teki niistä minulle niin koskettavia. Kylän keskustassa kartoitimme myös kirjakaupan, postin ja tuliaismyymälät. Sitten olikin taas ruoka-aika. ”Tähtibaari” oli joutunut boikottiin omistajan työntekijöilleen maksamatta jättämien palkkojen takia, joten valloitimme Ashoka-ravintolan aurinkoisen kattoterassin ja Kristiina tilasi meille herkulliset kasvis- ja kanapöperöt. Seuraamme liittyi myös Dharamsalassa asuva Erja (fysioterapeutti), jolta kaikki tilasivat hieronta-aikoja. Syötyämme itsemme pulleiksi jätimme shoppailut sikseen ja kävelimme luostariin suihkuun ja päivittämään matkakertomuksia. Ennen päivällistä ehdimme torkahtaa hetkeksi. Ruokalajit pysyivät linjassa; alkuun sieni-pinaattikeittoa, pääruuaksi riisiä ja kasviskastikkeita.

Päivä oli ollut aurinkoinen ja lämmin. Edellisellä ryhmällä ei ollut sään suhteen yhtä hyvää tuuria; oli ollut kylmää ja kosteaa, yöllä vain +5 astetta. Triundin vaelluksella porukka oli kahlannut puolisääreen ja paikoin polviin ulottuvassa lumihangessa.

Ilta pimeni heti kun aurinko oli laskenut vuorten taakse. Päätimme jättää iltaoluet toiseen kertaan ja istuimme jonkun aikaa luostarin näköalaterassilla tähtitaivasta ihaillen.

Kaksi edellistä yötä oli nukuttu todella huonosti metelissä ja epämukavissa kulkuneuvoissa. Maanantaina heräsimme levänneinä lintujen sirkutukseen. Luostarin hiljaisuuden oli rikkonut vain Hannun kuorsaus ja temppelistä kuulunut kello kuuden aamukongi. Käytyämme lämpimässä suihkussa ihastelimme pilvetöntä taivasta ja aamuauringossa kylpevää maisemaa. Kangran laakso oli vielä udun peitossa, mutta upeat vuoret näkyivät selvästi.

Tuntui hyvältä palata McLeod Ganjiin ja nähdä tuttuja luostarin asukkaita; Tenzin, Sonam ja luostarin henkilökuntaa. Tuttuja paikkoja ja maisemia, joita huomasin hiljaa ikävöineeni. Tämän paikan viehättävät vastakohdat; kylän kaoottinen meteli ja luostarin rauha, kerjäläiset, kaupustelijat ja elämisen askeettisuus, kuraiset kadut roskineen ja avoviemäreineen, toisaalta upea luonto ja maisemat, mitä ei muualla näe.

Aamiaisen jälkeen teimme treffit kylän keskustaan. Tässä vaiheessa Hannu oli sitä mieltä, ettei näihin rappusiin totu ikinä! Kävimme katsomassa mattojen kudontaa ja tutustuimme myytäviin tuotteisiin. Ruuhkautimme kylän pienen postitoimiston jonottamalla postimerkkejä. Matka jatkui kävellen alaspäin pölyistä, kapeaa ”tietä” Tiibetin pakolaishallituksen hallintokeskukseen. Erja opiskelee siellä tiibetin kieltä ja kävimme tutustumassa hänen yhden huoneen asuntoonsa. Juotuamme teet ulkokahvilassa patikoimme Ala-Dharamsalaan. Kerjäävät mustalaislapset kävivät aktiivisesti kimppuumme ja roikkuivat repuissamme kunnes pääsimme Dhauladhar-hotellin ravintolaan lounaalle. Kukaan ei enää kaivannut auringonpaistetta, joten meille katettiin pitkä pöytä terassille varjoon. Pöytään kannettiin oluet, tomaattikeitot, leipää ja erilaisia friteerattuja kasvis- ja kanajuttuja. Syötyämme matka jatkui edelleen jalan tiibetiläisen lääketieteen ja astrologian instituuttiin. Kävimme vuorotellen ”pulssitohtoreiden” vastaanotolla. Minusta ei löytynyt mitään mainittavaa vikaa, eikä myöskään Tommista, joka yritti saada itselleen kirjallista todistusta terveydentilastaan. Muut sen sijaan menivät reseptiensä kanssa kukin vuorollaan lunastamaan lääkkeet ja luontaistuotteet vaivoihinsa.

Osa ryhmästä sai tarpeekseen hikisestä taivalluksesta ja palasi McLeod Ganjiin taksilla. Ostimme lisää vettä ja päätimme kävellä paluumatkankin. Matkan varrella ryhmä kerjäläislapsia kiusasi japanilaistyttöä, joka oli erehtynyt antamaan jonkun lantin. Tommi herrasmiehenä jäi hätistelemään lapsia pois ja pitämään seuraa neidolle. Kylän keskustaan päästyämme ostimme paikallisesta ”Alkosta” kaksi sanomalehtiin käärittyä ”saunaolutta” ja kirimme luostariin suihkuun ennen muita. Ja olikin taas aika mennä syömään. Päivällisellä tarjottiin vihannes-munakeittoa, kasvisspagettia ja tofu-nokkoskastiketta. Syötyämme kapusimme ylös kylille, etsimme nettipaikan ja istuimme tunnin (40 rp) kirjoittamassa. Paluumatkalla oli taskulampulle todellista tarvetta pimeissä rapuissa. Pikkumunkit loilottivat ulkolukua temppelin edustalla. Rauhallinen ilta, päiväkirjojen kirjoittelua ja kynttilänvaloa…

Tiistaina olin hereillä jo viiden aikaan. Makuupusseissa alkoi olla turhan kuuma, joten levitimme ne peitoiksi. Aamiaisen jälkeen luostarin päämunkki Tenzin esitteli meille luostarin ja temppelin. Samalla hän kertoi buddhalaisuudesta ja sen symboliikasta. Kävimme myös kurkistamassa munkkien luokkahuoneisiin, joissa harjoitettiin kaunokirjoitusta ja englanninkieltä opetettiin hirsipuuta pelaten. Opettaja oli nuori englantilaismies, joka puolen vuoden palkattomalla pestillään saa täyshoidon luostarissa. Kierroksen jälkeen kokoonnuimme taas keskustaan. Vietyämme pyykit pesulaan ryhmämme jakaantui kolmeen taksiin ja hurautimme kapeaa, kuoppaista ja kivistä tietä alakylään ja siitä Norbulingka-instituuttiin, jossa opetetaan perinteistä tiibetiläistä kädentaitoa. Parempaa ajoitusta ei olisi voinut olla; puut olivat juuri saaneet lehdet ja puhjenneet kukkaan. Temppelin kattoterassilta aukeni näkymä instituuttia ympäröivään puutarhaan ja vihreään laaksoon. Muutenkin kaunis japanilaistyylinen puutarha oli nyt kertakaikkisen upea. Lounastimme puutarhakahvilassa sinisten lintujen lennellessä puissa. Lounaan jälkeen katsastimme vielä työpajoja ja teimme ostoksia instituutin myymälässä.

McLeod Ganjissa yritimme päästä eroon 500 rupian seteleistä, jotka olin saanut lentokentän pankista. Ne olivat yllätykseksemme vanhentuneita, eivätkä kelvanneet kenellekään, toisin kuin Delhissä. Visallakaan ei ollut mitään käyttöä tässä tuppukylässä. Onneksi eurot sentään tunnettiin ja saimme niitä vaihdettua. Käytyämme suihkussa Erja tuli hieromaan meidät ammattilaisen ottein, tuntui tosi hyvältä. Päivällisen jälkeen kapusimme keskustaan ostoksille ja lukemaan sähköpostit. Vietimme luostarissa rauhallisen ”koti-illan”.

Yöllä kuulin peltikatolta kuminaa, kun apinat oikaisivat pitkin kulkureittejään. Nukuin kuulematta aamukellojen kalkatusta ja heräsin keskiviikkoaamuun jonkun linnun erikoiseen laulantaan. Suihkuun, terassille seuraamaan auringonvalon kapuamista pitkin vuorenrinteitä ja sitten aamiaiselle.

Treffit keskustassa olivat vasta klo 11.00 joten meillä oli aikaa kavuta rauhassa raput ylös, viedä kortit postiin ja istua kirjoittamaan lisää kortteja. Kävelymatka lastenkylään sujui rattoisasti jutellen pitkin varjoista metsätietä. Matkan varrella pidimme kuvaustauon ja ihastelimme ”omaa” luostariamme vuoren rinteessä. Olimme perillä hyvissä ajoin ja Kristiina vei meidät teelle Dal Laken rannalle ja näytti meille Shiva-temppelin. Lastenkylässä tutustuimme työluokkiin, joissa opetetaan kudontaa ja ompelua. Myymälä on siirretty McLeod Ganjiin, joten ostokset jäivät myöhempään. Kävelymatka jatkui ylöspäin ja tapasimme kylän johtajattaren. Hänen opastuksellaan kävimme katsomassa pienimpien lasten asuintalot. Kun muut lähtivät koulun kanttiiniin lounaalle, me kummit jäimme odottamaan tyttöjämme. Maikki ja Elmeri saivat pienen Tsetsumin huostaansa ja minä tapasin vihdoinkin Dolman. Yllätin itsenikin kun sain liikutukseni peitettyä, johtui luultavasti Dolman ujostelusta ja arkuudesta. Menimme toimistoon ja kokeilimme heti Nokian kumisaappaiden sopivuutta. Tyttö oli hämmästyksekseni varsin pitkä ikäisekseen, mutta onneksi saappaat sentään sopivat. Olimme sopineet johtajattaren kanssa, että saamme tytöt huostaamme muutamaksi tunniksi. Yhteisellä taksilla palasimme McLeod Ganjiin, mutta matka keskeytyi renkaan rikkoutumisella. Sen vaihtamiseen ei kokeneelta kuskilta paljon aikaa kulunut, ja taas huristelimme pitkin kuoppaista tietä läpi kylän Dalai Laman kotitemppeliin. Pyöräytimme porukalla isoa rukousmyllyä ja heti näki, että tytöt olivat pienestä pitäen oppineet buddhalaiset tavat. Tytöt olivat syöneet lounaan lastenkylässä joten päätimme unohtaa pizzat. Namgyalin kahvilassa tilasimme kakkupaloja, limua ja teetä. Kun tytöt olivat kylläisiä, kävimme vielä ylhäällä pyöräyttämässä temppelin pienempiä rukousmyllyjä ja otimme poseerauskuvia näköalatasanteella. Kävelimme kirjakauppaan, josta ostimme lapsille puiset rukoushelmet kaulaan. Hannu hyvästeli Dolman ja lähti hakemaan pyykit pesulasta. Karkkikaupan kautta palautimme tytöt sovittuun aikaan takaisin lastenkylään. Hyvästit jätettyämme lähdimme kävelemään metsäpolkua. Jossain vaiheessa harhauduimme ja päädyimme yllättäen ajotielle. Heti meille tarjottiin kyytiä ilmastoidussa jeepissä, eihän siitä voinut kieltäytyä. Luostarissa suihkut ja hetken hengähdystauko ennen päivällistä. Pari suomalaista oli saanut kutsun paikallisiin häihin ja kuulimme päivällisellä heidän kertomuksensa päivän kulusta. Kipaisimme vielä kylillä ottamassa pitkän päivän päätteeksi oluet Ashokan terassilla. Kuu oli edelleenkin ylösalaisin ja taivas tähtikirkas. Ilma oli leppeän lämmin…

Torstaina aamiainen nautittiin normaalista poiketen jo puoli seitsemältä. Syötyämme pakkasimme evääksi pari banaania, leipäpaloja ja korppuja. Kokoonnuimme kylän keskustaan ja lähdimme yhdessä kävelemään metsän halki kohti vuoria. Jo alkutaival oli raskas. Etenimme epätasaista metsätietä, jota mikään kulkuneuvo aasia lukuun ottamatta ei pystynyt kulkemaan. Ensimmäisellä teetuvalla pidimme paussin ja kevensimme vaatetusta. Sää alkoi lämmetä auringon kivutessa korkeammalle ja maisemat sen kun komistuivat. Teetauon jälkeen matka jatkui rauhalliseen tahtiin pienissä ryhmissä rupatellen. Luostarin portaiden päivittäinen kapuaminen oli nähtävästi lisännyt kisakuntoa, koska Hannukin jaksoi mukana, tosin itsekseen jupisten. Välillä oli tasaisempaa ja ehdimme vilkuilla vähän maisemiakin. Alppiruusut kukkivat kirkkaan punaisina pitkin vuorten rinteitä suurina puina. Ei ollut liian kuuma taivaltaa, sillä matkan varrelle osui varjoisiakin osuuksia. Suurin osa matkasta (noin 9km) oli epätasaista, kivistä ylämäkeä. Sai olla tarkkana, ettei kompuroinut omiin jalkoihinsa. Reppu selässä hiosti ja pidimme usein juomataukoja. Pahin kohta reitin varrella oli edellisen monsuunin aiheuttama sortuma; hiekkaista rinnettä alas ja toista ylös miten kukin parhaiten taisi. Kädet sai puhdistettua lumikasoissa, joita oli sitä enemmän mitä ylemmäs kävelimme. Seuraavalla teetuvalla oli taas tauon paikka. Suklaa, keksit, korput, sipsit ja juotavat tekivät kauppansa.

Triundin tasanteelle (noin 3000 metrin korkeudessa) nousimme yhdessä, sillä halusimme nähdä yhtaikaa upean Dhauladhar-vuoriston (korkein kohta noin 5500m) levittäytyvän silmiemme eteen. Hannukin totesi, että tämän näkymän takia kannatti vähän kärsiä. Jätimme muun porukan huilailemaan nurmikolle ja kävelimme vähän kauemmas. Sormeni olivat aivan nakkeina ja saimme tehdä töitä ennen kuin sain sormuksen mahtumaan nimettömääni. Maikki kaivoi juuri repustaan lentokoneviinejä, kun palasimme muiden luokse ilmoittamaan kihlauksestamme. Saimme sopivasti skoolata ja vastaanottaa onnitteluja ”todistajiltamme”. Kihlakuvaamme asettui yksi niistä kolmesta koirasta, jotka olivat seuranneet ryhmäämme koko matkan McLeod Ganjista saakka.

Tunnin verran Triundissa huilailtuamme alkoi paluumatka, joka otti polviin ja varpaisiin, mutta sujui nousua nopeammin. Teetuvalla pidettiin taas taukoa ja kaikki selvisivät sortumakohdasta kunnialla. Päätimme yhteistuumin jättää vuoristolounaan väliin, tuntui terveellisemmältä vaihtoehdolta syödä vasta kylillä. Loppumatkasta oikaisimme vähän ja laskeuduimme Dharamkotiin (entinen hippikylä) pitkin liukkaita liuskekiviportaita. Kristiina hyppäsi Dharamkotissa riksan kyytiin ja lähti edeltä Ashokaan tekemään tilausta, siellä kun ruuan valmistus aloitetaan vasta tilauksen jälkeen. Jos haluat syödä kanaa, niin sitä lähdetään sitten teurastamaan… Ashokaan tulimme hikisinä ja pölyisinä, kyllä maistui intialainenkin olut tosihyvältä! Pöytiin kannettiin tuoresalaattia (punaisia porkkanoita!), riisiä, leipää, kasviskastikkeita ja ihanaa voikermakanaa. Söimme itsemme nälkäisinä niin ähkyyn, että ilmoitimme saman tien jättävämme luostarin päivällisen väliin. Sovimme nyyttikestit metsäleirille ja poistuimme suihkuun ja tuokioksi petiin.

Illan pimennyttyä lähdimme taskulamppujen avulla suunnistamaan pitkin kivistä ja kuraista metsäpolkua tasanteelle, johon sytytimme kynttilöitä ja suitsukkeita. Ylösalaisin oleva kuunsirppi ja tähdet kirkastivat pimeää taivasta. Munkkirommipullo laitettiin kiertämään ja kun kaikilla oli mukit täytettyinä, Kristiina piti meille puheen ja ojensi koko ryhmältä kihlajaislahjan; kauniin jadekivellä koristetun rukousmyllyn. Sen jälkeen Tommi piti maljapuheen uusien kummien puolesta (joita ryhmässämme oli peräti neljä) ja kiertämään laitettiin ”sikarit”, intialaista Beedies-tupakkaa. Ennen kuin lähdimme rämpimään paluumatkalle pimeään metsään, keräsimme kaikki roskat mukaamme ja siistimme jälkemme. Hämmästykseksemme kaikki selvisivät luostariin ehjin nahoin ja jaloin, tosin kuraisin housunlahkein.

Perjantaiksi ei ollut mitään valmista ohjelmaa, mutta moni halusi lähteä Karmapa Laman vastaanotolle saamaan tämän siunauksen. Aamupäivällä oli aikaa käväistä pesulassa ja pyörähtää hetki kylillä. Teimme vähän tuliaisostoksia ja istuimme Ashokan terassilla kirjoittamassa kortteja. Jätin Hannun tilaamaan ”jotain pientä” sillä aikaa kun käväisin postissa. Poissa ollessani hän oli tutustunut naapuripöydän asiakkaisiin ja utelias kun on, hänen oli selvitettävä, mistä kolmikko oli kotoisin. Viehättävä kanadalaisrouva kertoi heidän tulleen tapaamaan hänen Intiassa asuvaa tytärtään. Hän kertoi äitinsä olevan syntyjään suomalainen (os. Siljander). Tarjoilija toi pöytäämme vadillisen riisiä ja kahta kanakastiketta, että sellaista pientä oli Hannu tilannut! Syötyämme tapasimme muut taksiasemalla ja lähdimme Ala-Dharamsalan kautta Karmapan temppeliin, jossa kaikkien passit tarkistettiin. Jätimme kengät ja reput ulos ja kehontarkastuksen jälkeen pääsimme sisälle temppeliin. Karmapan saavuttua etenimme jonossa saamaan siunauksemme. Sen jälkeen istuimme jalat ristissä lattialle kuuntelemaan hänen viisaita sanojaan. Puhe käännettiin englanniksi, mutta huono äänentoisto jätti paljon arvailujen varaan. Paikat puutuneina palasimme takseilla McLeod Ganjiin. Päivällisellä sovimme viimeisen illan treffit kantapaikkaamme. Kuun valaistessa kulkuamme kapusimme raput ylös ja kävelimme Ashokaan. Tässä porukassa riitti juttua ja naurua!

Lauantai oli viimeinen päivä McLeod Ganjissa. Söimme tukevan aamiaisen ilman kiirettä ja jäimme vielä keskustelemaan buddhalaisuudesta Erjan ja Kristiinan asiantuntevalla opastuksella. Lähdimme keskustaan tekemään viimeiset ostokset. Luostarin portaita noustessamme totesimme vuorten olevan ensimmäistä kertaa aamulla pilvien peitossa. Näimme myös ensimmäisen kerran suuria harmaita apinoita, pieniä ruskeita ”kaatopaikka-apinoita” oli kyllä näkynyt tottumiseen saakka. Kesken kauppojen kiertelyn nousi yllättäen kova tuulenpuuska, joka nosti pölyn ilmaan ja tiputteli tavaroita kadunvarren myyntikojuista. Liput olivat tuulessa vaakasuorassa ja katukauppiaat keräsivät kiireesti tavaroitaan suojaan mahdolliselta sateelta. Siinä vaiheessa, kun lasitavaraa alkoi putoilla sälähtäen jalkoihimme, suojauduimme Ashokaan oluelle, tällä kerralla sisätiloihin. Meidän oli tarkoitus kiertää vielä kerran pyhä polku ja käydä luostarikahvilassa pizzalla, mutta kun tuttuja alkoi valua Ashokan suojiin, päätimme koko porukka jäädä lounaalle. Syödessämme runsaita kasvis- ja kana-aterioita taivaskin selkeni ja terassilla otettiin lisää kihlajaiskuvia. Ostimme evästä pitkää bussimatkaa varten ja palasimme luostariin suihkuun ja pakkaamaan. Oli vielä hetki aikaa istua majatalomme päädyssä ”tupakkaringissä” ja seurata apinoiden villiä menoa, kun kolmejalkainen Klenkka ja muut luostarin koirat ajoivat niitä takaa pitkin pihaa. Ennen bussimatkaa tarjolla oli teetä ja pikkuleipiä. Tenzin jakoi meille luostarin läksiäislahjat. Hyvästeltyämme luostarin väen kannoimme tavaramme jeeppeihin ja kävelimme raput vielä viimeisen kerran ylös keskustaan. Pakkauduimme bussiin ja seitsemältä lähdimme rymistelemään 550 km kohti Delhiä. Hämärästä huolimatta näimme vielä vilauksen lumihuippuisesta Dhauladhar-vuoristosta. Kuski paineli sellaista haipakkaa, että ihme kun lainkaan pysyimme tiellä kaikissa kurveissa ja kapeikoissa.

Yhdentoista aikaan pysähdyimme ruoka- ja vessatauolle jonkun hotellin luona. Kristiina varoitteli, ettei kannata alkaa kokeilemaan mitään Intian herkkuja (hygienia, mitä se on?), joten tyydyimme virvokkeisiin. Pitkän yön aikana pidettiin vielä yksi lyhyt tauko. Toinen (ei suunniteltu) tauko tulikin totutusta syystä; rengasrikko. Koko yönä ei tullut nukutuksi, oli se sellaista rynkytystä. Välillä tuntui, että kuski oli hukannut maantien ja paineli pitkin kivikkoista pellonpiennarta. Kuuden aamuhämärissä saavuimme vihdoin Delhiin ja kun bussi pysähtyi, oli rynnättävä ulos haalimaan tavaroitaan bussin takaosasta tai katolta, josta niitä tyhjennettiin kadun varteen. Lastasimme kaikki kassimme kolmeen riksaan, joiden rinnalla kävelimme Wongdhen Houseen. Saatuamme huoneemme painuimme suihkuun ja petiin.

Päätimme yhteistuumin jättää paahtavan Delhi-kierroksen väliin, molemmilla oli vatsat sen verran kuralla. Nukuttuamme pari tuntia kävimme alakerrassa aamiaisella. Uskalsin jo tilata maitokahvia, eihän ollut enää mitään menetettävääkään. Omeletti-aamiaisen jälkeen kevensimme vaatetusta ja siirryimme kattoterassille kirjoittelemaan ja viestittämään, olihan gsm-yhteys taas ilonamme. Samalla ihailimme savusumun peittämiä jokimaisemia. Käytyämme taas suihkussa lähdimme Tibetan Colonyn kadulle ihmettelemään sen vilinää. Kävimme pikaisesti netissä ja löysimme tosi siistin kaupan, jossa sorruimme tuliaisostoksiin. Takaisin hotelliin suihkuun ja päivätorkuille. Iltapäivällä lueskelimme alakerrassa intialaisia päivälehtiä ja seurasimme hämmentyneinä tuntikausia jatkuvaa krikettiottelua televisiosta. Omituista peribrittiläistä urheilua!

Saimme odottaa pitkän tovin, ennen kuin ensimmäiset palasivat Delhin turistikierrokselta. Oli kuulemma vaalipäivä, josta syystä olutta ei myyty eikä tarjoiltu missään (ns. Dry Day). Sovimme päivällisen kahdeksaksi, joten oli aikaa pakata tavarat ja käydä vielä kerran suihkussa. Kristiina tilasi taas pöydän täyteen herkkuja; momoja, nuudeleita, riisiä, kasvispyöryköitä ja puhvelinlihaa. Alkuun banaanilassit ja ruokajuomaksi lemonsoodaa tai inkivääriteetä. Ruokia odotellessamme Kristiina selosti lentokentän monimutkaisia systeemejä, sillä hän jäi itse vielä Intiaan suunnittelemaan syksyllä pohjoiseen suuntautuvaa retkeä. Kiitettyämme häntä ja hotellin henkilökuntaa pakkauduimme kaikkien pakaasiemme kanssa takseihin ja aloitimme tunnin ajomatkan lentokentälle. Alkoi tiivis jonottaminen kiilaavien intialaisten joukossa. Lentokentän sisätiloissa jonotimme ruumaan menevien tavaroiden läpivalaisuun. Kun tavarat oli läpivalaistu ja merkitty, ne piti itse roudata seuraavaan jonotuspisteeseen. Nyt pääsimme niistä eroon ja saimme samalla lentopaikat ja käsimatkatavaramme merkittiin. Sitten jonotimme passintarkastukseen ja saimme leimat passeihin. Päästyämme kansainväliselle alueelle suunnistimme ravintolaan tilaamaan oluet, olihan vuorokausi jo vaihtumassa. Mutta vaalikaranteeni olikin kolmen päivän mittainen! Siirryimme jonottamaan lähtöaulaan. Käsimatkatavarat läpivalaistiin ja me jouduimme kehontarkastukseen. Yhdeltä ryhmämme jäseneltä löytyi taskusta irtonainen kameranpatteri, hänet todettiin liian vaaralliseksi matkustajaksi ja passi sekä lentolippu otettiin pois. Kristiina viestitti ohjeita ja Tommi meni tulkiksi tivaamaan asiapapereita takaisin. Sitten pitikin enää odottaa ja jonottaa pääsyä lentokoneeseen. No tietysti ruumaan oli päässyt joitakin sinne kuulumattomia matkatavaroita, joten jouduimme odottamaan niiden löytymistä. Odotellessamme meille varattu ilmatila täyttyi ja pääsimme lähtemään tunnin aikataulusta myöhässä.

Amsterdamiin saavuimme aamulla lähes aikataulun mukaisesti. Helsingin lento oli myös ajassaan, sitä odotellessa oli aikaa tehdä kalliita tax-freeostoksia, olimmehan palanneet EU-alueelle. Viimeisellä lennolla saimme viimein kohotettua kuohuviinimaljat kihlauksellemme. Kotona huomasimme, että ruumaan menneen repun sivutasku oli tyhjennetty. Kameran lisäksi katosi myös siinä ollut täysi filmirulla, jossa oli mm. Triundissa ja yöllisellä metsäleirillä otettuja kuvia. Onneksi sovimme porukalla treffit alkukesällä Helsinkiin, joten saamme muilta tilattua meiltä puuttuvia kuvia.

Summa summarum, vaikka reissu olikin aika ajoin melko rankka, ei jäänyt epäilystäkään, ettemmekö vielä joskus löytäisi itseämme uudelleen Himalajan juurelta.

Paras muisto matkasta kulkee päivittäin mukanamme; kaivertaja vaihtoi päivämäärän ja paikan nimen järjestystä, joten sormuksissamme lukee Hannu Triund 21.3.02 ja Illusia Triund 21.3.02. Luuli kai, että olemme menneet naimisiin ja että sukunimemme on Triund, olkoon sitten niin.

http://www.tcv.org.in/

Lonely Planet ”Indian Himalaya”
Manil Suri ”Vishnun unet”
P. Sainath ”Kaikkihan rakastavat kunnon kuivuutta: tarinoita todellisesta Intiasta”

2 vastausta artikkeliin ”Pohjois-Intian Himalaja, kevät 2002

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *