Avainsana-arkisto: Kos

Häämatka Kreikan saaristoon 2005, Leros ja Kosin kautta kotiin

Laiva kävi Naxoksella ja Astipalealla. Kalymnokselle saavuimme puoli kuuden aikaan. Haimme leipomosta piiraat ja kaakaon ja menimme kahvilatuoleille istumaan. Pothia nukkui vielä, aurinko nousi taivaanrannalle ja muutamia matkaajia käveli satamaan, jossa Nissos Kalymnos jo odotteli lähteäkseen seitsemältä. Kävin ostamassa liput klo 8.40 kantosiipialukselle Lerokselle. Kahvilat aukaisivat ovensa, menimme yhden terassille kuluttamaan aikaa ja joimme reissun parhaat nessit. Ihmisiä alkoi olla liikkeellä, aurinko lämmitti ja kirkonkellot soivat. Ihan mukava kaupunki, näin aamun rauhallisina hetkinä.

Kantosiipialus lähti ajallaan, matka Agia Marinaan kesti kolme varttia. Tapasimme satamassa sattumalta Katerinan, Dimitrin tyttären. Kymmeneltä olimme jo majoittuneet Vangelis Studioon, samaiseen kulmahuoneeseen kuin kolme vuotta sitten. Hannu tosin oli puhelimessa esittänyt toivomuksen, että saisimme huoneen Kastron puolelta, mutta ne olivat ilmeisesti varattuina. Kulman ansiosta meillä oli kaksi ikkunaa joten tuuletus toimi, lisäksi talon takaosassa on aivan oma rauhansa. Olimme jo ehtineet matkan varrella tottua hyvin varustettuihin studiohuoneisiin ja kunnon kylppäreihin, tämä oli taas mallia ”kaikki kastuu kun käyt suihkussa”. Näköala terassilta alas Pandelinlahteen oli yhtä sykähdyttävä kuin ennenkin. Kävimme marketissa ja leipomossa. Vesipullojen rahtaaminen alkoi; Leroksen hanavesi on suolaista. Kävelimme pienvenesataman ympäri ja menimme uimaan, meidän lisäksemme rannalla oli vain kaksi pariskuntaa. Vesi oli kylmempää kuin muilla käymillämme saarilla. Vangelis kertoi veden kylmyyden johtuvan saaren omista lähteistä.

Parin tunnin päivätorkut tekivät terää valvotun yön jälkeen. Hannun vatsa heitti taas volttia, minä otin oman kahvini mukaan terassille, josta voi ihailla näköalaa Kastroon ja rannalle. Tuntui ihanan kotoisalta. Vangelis kävi kertomassa, että illalla Pandelissa vietetään giortia, koko kylän yhteistä juhlaa, jossa tarjolla on grillattua kalaa, viiniä, musiikkia ja tanssia. Se ratkaisi tämän illan ohjelman ja Hannu soitti Dimitrille, joka kutsui meidät seuraavana iltana tavernaansa. ”Mitä? Miksi olette Pandelissa? Olisitte soittaneet kun saavuitte Lerokselle, olisitte tulleet meidän kotiimme!” Saimme seuraksemme pienen Kaneli-kissan, jota isäntäväki ruokkii, kuten kahta muutakin pikkukissaa. Siitä tuli heti kaverimme, joka kävi usein ovellamme miukumassa.

Kävelimme Platanokseen ja Agia Marinaan, matkalla tapasimme Zanniksen, joka kertoi myös tulevansa illalla giortiin. Otimme aperitiivit terassilla naapureiden kanssa. Vangelis oli aikoinaan töissä Norjassa, siksipä Vangelis Studios onkin nimenomaan norjalaisten suosiossa. Tällä hetkellä asukkaina olivat vanhempi rouva Norjasta ja pariskunta Tanskasta. Tanskalaiset olivat olleet Leroksella ensimmäisen kerran 25 vuotta sitten, tällä kerralla he olivat kolmen viikon reissulla ja siirtyivät saarelta toiselle pääosin lentäen.

Pandelin kadut olivat pullollaan väkeä, kaikki lähiseudun asukkaat olivat saapuneet juhlimaan. Pitkiä pöytiä ja tuoleja oli kannettu pienelle aukiolle, jossa bändi soitti (sama bändi, jonka cd:n Dimitris poltti meille pari vuotta sitten ja jota usein kotona kuuntelemme Kreikan ikäväämme). Yleisölle oli jätetty tilaa tanssia. Kaloja halstrattiin sivummalla, niitä sai lautasellisen jonottamalla, samoin viiniä. Siinä tuli hoidettua alkuruoka, syömään menimme Drosiaan. Jannis kertoi kesästä; taverna oli ollut joka ilta täynnä heinä- ja elokuussa. Ilmankos hän pysyy hoikkana kun yksin juoksuttaa ruoka-annoksia keittiön ja asiakkaiden väliä. Vanhin tytär sentään oli isän pikkuapulaisena, vaimo huhki keittiössä ja äiti näkyi seurustelevan naapuripöydässä. Pandelin juhlat jatkuivat puoleenyöhön, siihen aikaan mekin kotiuduimme kämpille.

Viiden aikaan luulin, että joku yksinäinen musikantti vielä soitteli Pandelin rannalla, mutta se olikin kukko. Ilmeisen musikaalisia nämä paikalliset kiekujat! Leroksella ei ilmeisesti olla ihan niin uskonnollisia kuin Naxoksella, jossa naapurikirkon kellonsoitto herätti meidät varhain sunnuntaiaamuna. Jostain Platanoksen rinteen kirkosta kuului kahdeksan aikaan melodinen soitto, jota kuunteli ihan mielellään pikkuhiljaa heräillessään.

Päivän lenkin hoidimme kävelemällä Lakkiin ja takaisin. Lakki on italialaisten suuruudenhulluudessaan rakentama ruma satamakaupunki. Sodan jäljiltä on useita isoja rauniotaloja. Ihmettelen, miksi kukaan purjeveneilijä haluaisi yöpyä siellä, kun esim. Pandeli on aivan mutkan takana. Kävelylenkin jälkeen menimme uimaan. Pihalla saimme seuraksemme Kanelin, joka välillä leikki trekkarieni nauhojen kanssa, välillä seurusteli Hannun kanssa ja sitten taas nukahti kynnysmatollemme, pieni kun oli.

Päätimme jättää Lipsin tällä kerralla väliin ja viettää lokoisat Leroksen päivät ennen loman loppua. Neljältä lähdimme kävelemään kohti Kamaraa. Alindanlahdessa, Krithonin kylässä kävimme katsomassa hautausmaata, jonne on haudattu II-maailmansodassa Leroksella kaatunutta 179 ulkolaista sotilasta.

Oli vielä hiostavan kuuma vaikka kävelimme pitkin rantatietä. Kaiken lisäksi Dimitrin tavernassa ei ollut ketään. Hetken kuluttua Dimitrin vaimo Vasso saapui ja hän soitti Dimitrin paikalle. Pizzeria oli viime vuodesta muuttunut grilliravintolaksi. Illan aikana tuli vaihdettua kuulumiset, katsottua kuvia ja syötyä vaikka mitä herkkuja. Näytimme Göran Schildtin kirjasta ”Dianan saari” vanhat valokuvat, joista Dimitris tunnisti monet, nyt jo kuolleet kyläläiset. Ainoastaan kirjassa nimellä Caliban mainittu mies on hengissä ja pitää tupakkakioskia Platanoksessa. Tapasimme taas Kriston, Dimitrin parhaan kaverin, joka lähti pian eväät mukanaan kotiinsa. Kriston tarina on hyvin surullinen ja mies on varmasti nuorempi kuin takkuisista hiuksista ja harmaasta parrasta voisi päätellä. Koko hänen perheensä; vaimo, poika ja tytär, ovat kuolleet varsin nuorina syöpään.

Dimitris heitti meidät autollaan takaisin Pandeliin. Kuvittelimme tuntevamme seudun hyvinkin, mutta tulimme alas sellaista näköalatietä, jota emme olleet vielä kulkeneet. Pimeässä illassa Gournan lahden valaisi kuunsilta kauniisti. Ylhäältä mäeltä näkyi toisaalla Alindanlahti ja toisella puolella upeasti valaistu Kastro. Dimitrin puheista ja äänensävystä paistoi ylpeys Lerosta, sen rantoja, kyliä ja kauneutta kohtaan.

Aamupäivällä kävelimme ylös pitkin samaa tietä, jota illalla tulimme Dimitrin kyydissä alas Pandeliin. Poikkesimme tieltä rinteessä olevalle hautausmaalle. Ylitimme mäen ja laskeuduimme saaren toiselle puolelle. Olut ei tuntunut vielä ansaitulta, joten kävelimme rappuja pitkin ylös Kastrolle. Sulkemisaika oli juuri käsillä, mutta linnoitusta pääsi katsomaan ilman esteitä. Ainoastaan Panagia-kirkko oli suljettuna. Oli yhtä kuuma kuin edellispäivinäkin, 1½ litraa mukana ollutta vettä riitti juuri ja juuri. Platanoksessa istuimme Mihaliksen kahvilaan oluille ja mainioille girospitoille. Kafeniossa istuessamme rupattelimme englantilaisen toimittajan kanssa. Kuullessaan, että olemme Suomesta, hän kertoi yrittäneensä löytää ”Dianan saaren” englanninnosta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Kirja oli ilmiselvästi miehelle tuttu, niin paljon hän tiesi siitä kertoa. Vasso käväisi autollaan Platanoksessa ja pysähtyi pöytämme kohdalle vaihtamaan tervehdykset.

Marketit sulkivat ovensa ja me pulahdimme virkistävään mereen Pandelin rannalla. Leroksen rannat (Pandeli, Gourna, Alinda jne.) ovat kaikki suojaisissa lahdenpoukamissa, joihin eivät tuulet osu. Ilmankos saaren pienvenesatamat ovatkin veneilijöiden suosiossa.

Iltapäiväsiestaa vietimme terassilla kirjoitellen ja lukien. Vastapäisen rinteen valkoisiksi kalkitut talot suorastaan häikäisivät silmiä auringonpaisteessa. Illan ”viiletessä” (+26) oli mukava seurata varjojen syvenevän ja kipuavan yhä korkeammalle pitkin Pandelin Kastron puoleista rinnettä. Purjeveneitä saapui sataman suojaan. Terassilla saimme aperitiiviseuraksi Vangeliksen ja tanskalaispariskunnan. Söimme illallisen Drosiassa ja lähtiessämme jätimme Janniksen tyttärelle pussin Muumi-tikkareita huomisen synttärin vuoksi.

Aamiaisen kuittasimme leipomon lämpimillä piirailla. Merivesi virkisti taas ihanasti, mutta meillä ei ollut liikoja aikoja liottaa itseämme vedessä, sillä olimme menossa Dimitrin ja Vasson kotiin kyläilemään. Dimitris ja Kristo hakivat meidät sovittuna aikana, Marian koulupäivä oli juuri päättynyt ja poimimme hänet kyytiin Agia Marinasta. Vasso oli jo pannut pötyä pöytään, mutta Dimitris halusi ensin esitellä talonsa, jossa oli terassit kahdessa kerroksessa. Viereisessä talossa asuu Dimitrin sisko ja alakerrassa hänen vanhempansa. Perheeseen kuuluvat myös Popis-koira ja ainakin pari kissaa. Kamarassa heillä on oma kaivo, joten kaikkiin taloihin tulee makea, juomakelpoinen vesi. Dimitris kehui muutenkin Kamaraa saaren viljavimmaksi ja tuottoisimmaksi alueeksi, jossa kaikki on paremmin kuin muualla.

Seuraamme liittyi skotlantilais-englantilainen pariskunta Jimmy ja Suzan, jotka asuvat omaa taloaan Parthenissa. Myös Dimitrin sisko tuli syömään lopetettuaan työpäivänsä leipomossa. Vasso kantoi lisää ruokia pöytään ja viiniä riitti! Dimitris puhui todellisista ystävistä ja ”ystävistä”, jotka tilaisuuden tullen puukottavat selkään tavalla tai toisella. Meille kerrottiin myös, että Leroksella toimii kuuden perheen ”mafia”, joka vaikuttaa monella tavalla asioiden sujumiseen. Raha puhuu täälläkin.

Illan jo hämärtyessä vihjailimme kotiinlähdöstä. Hannu ja Dimitris lauloivat viimeiset laulunsa, otin viimeiset kuvat ja Vasso lähti Marian kanssa viemään meitä Pandeliin. Uikkarit päälle ja uimaan! Tavernoissa turistit ja kylänväki istuivat ruokailemassa, meillä oli jo vatsat pulleina. Hyvästelimme vielä rannassa Janniksen ja tapasimme myös Anastaksen, toisen niistä vanhoista ukoista, joiden seurassa vietimme vuosia sitten ikimuistoisia iltoja Dimitrin kafeniossa. Viimeinen ilta Leroksella, viimeistä kertaa saimme ihailla valaistua Kastroa.

Aamiaiseksi kahvit ja jogurtit, sitten uimaan. Suihkut, rinkkojen pakkaaminen ja lähtöouzot pihalla. Lounaaksi nautimme Mihaliksen pitat Platanoksessa. Leroksella asuu ja lomailee brittiyhteisö, jonka tapaamispaikka Mihaliksen kafenio mitä ilmeisimmin on. Schildtin kirja kiersi monien käsien kautta, sen valokuvat kiinnostivat niin brittejä kuin paikallisiakin, pappia myöten. Englantilainen Barbara, joka on miehensä kanssa asunut jo kahdeksan vuotta Leroksella vuokratalossa, kertoi liikuttavia tarinoita saarella sijainneesta mielisairaalasta ja sen potilaista. Muutenkin hänellä tuntui olevan varsin konkreettinen käsitys leroslaisista ja kreikkalaisista yleensä, eikä hän yhtään ihmetellyt leroslaisten penseää suhtautumista Schildtin suorapuheisuuteen.

Ennen kuin lähdimme satamaan, näytimme kirjan kuvat Calibanille, joka kiikutti kirjan läheiseen toimistoon näytille. Vanha mies oli hyvin liikuttunut ja olisi halunnut ostaa kirjan meiltä, mutta kerroimme sen olevan kirjaston kappale. Lopunkaiken meinasi tulla kiire laivalle, niin paljon olisi riittänyt juttua leroslaisten kanssa.

Kos

Tasaisella kyydillä saavuimme Kalymnoksen kautta Kosin satamaan. Tartuimme ensimmäiseen majapaikkatarjoukseen. Poika pyysi Nitsa Apartmentsista 30€/yö, teimme vastatarjouksen 50€/2 vrk ja saimme kyydin Averof-kadun varrella sijaitsevaan studiohuoneeseen, keskelle paikallisasutusta, mutta lähelle rantaa. Ympyrä oli sulkeutunut, takana lähes kolme viikkoa ja kuusi saarta. Vielä pari päivää aikaa hikoilla helteessä, käydä uimassa ja hankkia tuliaisia. Tunnin torkkujen jälkeen kiersimme pitkin laitakatuja, etsien sopivaa tavernaa. Lopulta päädyimme molemmille ennestään tuttuun Village Tavernaan.

Korvatulpat auttoivat kohtuullisiin yöuniin. Lakaisukone, mopot, koirat ja kukot herättivät meidät aika ajoin. Tuliaistenosto odotti, joten aamiaisen jälkeen jalkauduimme kadulle. Kun lähdimme kämpiltä kävelemään rantaan päin, saimme oitis kimppuumme rantapetien, aamiaisen ym. tarjoajat. Ero edellisiin saariin oli kammottavan suuri. Vaikka etukäteen tiesimmekin Kosin olevan meille lähinnä pakkopullaa (lentojen takia), tuntui, että on pakko päästä jonnekin kauemmas tästä metelistä ja tyrkyttämisestä. Kävelimme pienvenesatamaan, siitä jatkoimme vankilan ohi, edelleen läpi uuden kerrostaloalueen Abavriin saakka. Kävimme pikaisesti Abavri Studion pihalla ottamassa kuvan tuosta lapsille aikoinaan niin tutuksi tulleesta hotellista. Mahtaako enää ollakaan Jorgon ja Elenin hoidossa? Lähellä oli Jaja Elenin market ja näin Jorgon siskon ohimennen, kun hän oli vanhemman väen kanssa tulossa hautajaisista. Kuka lienee kuollut?

Diagora-aukiolla mainostettiin 50 centin olutta ja sorruimme janoisina istumaan yhteen kahvilaan. Sellaista kuraa oli että meni hyvä jano hukkaan! Ja sitten shoppailemaan (jota kumpikin meistä inhoaa)! Minulla sentään oli jonkunlainen strategia ja löysinkin heti etsimäni tuliaiset. Hankimme marketista edullisen kevytlounaan; raikkaita hedelmiä ja mainiota Malamatina-retsinaa.

Kävimme pikaisesti läheisellä rannalla uimassa. Kaikkialla mainostettiin ilmaisia rantapetejä. Vesi oli huomattavasti sameampaa kuin aikaisemmilla saarilla. Uituamme palasimme kämpille suihkuun ja lounaalle hiostavan kuumalle parvekkeelle. Parin tunnin nokosten jälkeen aurinko jäi onneksi vastapäisen talon taakse.

Illallisen söimme Pizzeria Emiliassa, omistaja tarjosi vielä ouzot laskun kera. Etsimme tuliaismausteita, mutta joka paikassa oli tarjolla ainoastaan oreganoa. Jätimme lopuista ostoksista suoriutumisen viimeiseen päivään, jotenkin sekin on kulutettava, ja palasimme kämpille hyttysten syötäviksi.

Yöllä ukkosti ja salamoi jossain Turkin puolella. Hannu vietti osan yöstä istumalla parvekkeella, oli niin kuuma. Minä hikoilin lakanan alla hyttysiä paossa. Aamiaisen jälkeen teimme kulttuurikierroksen ja kuvasimme keskustan raunioita. Palasimme kämpille suihkuun ja pakkaamaan, huone oli luovutettava puoliltapäivin. Nitsa-rouva ilmoitti hinnaksi 20€ jos haluamme pitää huoneen iltaseitsemään saakka. Kiskurihinta siitä ilosta että kävisimme vielä kerran suihkussa ja vaihtaisimme vaatteet. Ei tullut diiliä.

Jätimme rinkat alakertaan emäntämme hoiviin, samalla pyysimme häntä varaamaan meille taksin lentokentälle. Seitsemän tuntia kulutettavana. Ukkospilvet nousivat uhkaavasti Kosin päälle, ukkonen jyrisi ja taivaalla salamoi, ei sentään satanut, mutta ilma oli hiostava. Keskustasta ylöspäin johtavien rappujen päästä löysimme mukavan kalatavernan. Ei ollut vielä nälkä, joten tyydyimme puolikkaaseen retsinaan. Äkillinen sadekuuro kiidätti meidät ja monet muut sisätiloihin, lähes keittiöön. Vettä tulvi kaduille rännien täydeltä, pelkäsimme jo juuttuvamme sisälle loppupäiväksi.

Sateen vähän hiljennyttyä kävelimme kotikadullemme ja jäimme syömään O Nikolas Tavernaan (Nick the fisherman). Aurinko alkoi paistaa ja vesilätäköt kuivuivat höyryten. Vielä kolme tuntia kulutettavana. Evdokia Tavernassa iltapäiväkahvit, satamassa viimeiset valokuvat ja videopätkät. Auringon painuessa yhä alemmas lekottelimme rantapeteillä. Kosin likainen kaupunginranta ei houkutellut iltauinnille.

Hyvästelimme Nitsan ja tämän iäkkäät vanhemmat. Tilattu taksi saapui ja matkalla lentokentälle meinasi kotimatkamme tyssätä. Loivassa mutkassa vastaantulevien kaistalta, aivan taksin keulan edestä, syöksyi renkaat ulvoen pikkuauto, joka ylitti tien kovaa vauhtia, kääntyi ilmassa ympäri ja putosi kymmenien metrien päähän pellolle katolleen. Kuskimme löi lossit kiinni ja hyppäsi ulos autosta katsomaan kuinka kävi. Ja minä perässä. Hetken kuluttua autosta autettiin ulos pöllähtänyt, mutta kaikesta päätellen vahingoittumaton (paikallinen) nuorimies. Ihme ja kumma; hän oli ollut turvavöissä, mikä luultavasti pelasti hänen henkensä. Ja onneksi hän oli liikkeellä yksin. Kuskimme siunaili, että oli sekunneista kiinni, ettemme osuneet pikkuauton kiitoradalle. Kiitteli vielä uuden Mersunsa ABS-jarruja ja omia refleksejään. Niin pienestä se on joskus kiinni!

Olimme kentällä ajoissa, matkanjärjestäjien ryhmät olivat paikalla vielä aikaisemmin; suurin osa oli jo mennyt läpi turvatarkastuksen, eipä meidän tarvinnut kauan jonotella. Lento lähti vähän myöhässä (joku matkustaja oli hukassa), Vantaalle laskeuduimme aikataulun mukaisesti.